Luku 6 - Elämänmeno

”Lauantaisin, kun lähden tansseihin,
toivon, että viimeinkin,
jonkun löytäisin,
jolle purkaa voisin sydäntäin,
ja laulaa rakkaudesta näin:
”ylämäki, alamäki, yhdessäkulkien,
ylämäki, alamäki, löydämme rakkauden.””

Näin siis kerroin teille muutamista nuorista ja heidän suhteistaan, kesäisessä järvimaisemassa. Traagista, alkukantaistakin ehkä. Kuitenkin on totuuden nimissä kerrottava, mitä näille nuorille myöhemmin tapahtui.
Kaisa muutti maalaiskuntaan, taloon jossa Lauri ei sitten koskaan käynyt. Hän kuoli, kun hänen kävellessään, ajoi joku moottoripyörällä hänen päälleen. Hautajaiset olivat pienet, ja alttarilla oli loppujenlopuksi kolme arkkua, kaksi isoa ja yksi hieman pienempi.
Heidi meni myöhemmin naimisiin, onnettomana ja masentuneena Ripan kanssa. Hänestä tuli lopulta ATK-konsultti, ja hän sai kaksi lasta. Lauri ja Ville. Risto valmistui ammattikoulusta putkimieheksi, ja on ollut työttömänä siitä lähtien.
Mira, seurusteltuaan Laurin kanssa jonkun aikaa, tarkalleen ottaen kesän, syyskuun alkuun asti, jolloin hän muutti Turkuun. Sen koommin hänestä ei ole kukaan kuullut mitään.
Lauri sensijaan, yhdessä Katan kanssa, pääsi lukiosta, mainioin arvosanoin. Ylioppilasjuhlien jälkeen, varsin tarkalleen ottaen, alkoivat Lauri ja Kata seurustella. Kahden vuoden päästä syntyi heille tyttö, joka nimettiin Laura Kati Myllyahoksi, vanhempiensa mukaan. Hänen ollessaan kolmivuotias, menivät Katariina ja Lauri naimisiin, Myllyahon tilalla, komein menoin. Heidän elämänsä jatkui jotakuinkin onnellisena, joitain mäkiä unohtamatta. Laurista tuli loppujenlopuksi humanisten tieteiden professori, erikoisalanaan nuorten ihmissuhdepsykologia. Katarinasta puolestaan tuli tarjoilija, paikalliseen ravintolaan.

Ainut, joka tästä tarinasta on enää muistuttamassa, on Räihän maisemassa, peltojen keskellä seisova Pellonpää. Siitä onkin viimeaikoina tullut jonkinlainen autiotalo, jossa ei näy mitään viitteitä näihin nuoriin. Ainut, joka tästä hyötyi, oli pöllö, joka sai hyvän kodin Pellonpään vintistä. Joskus se vielä lentää mäen päälle, sen saman kuusen oksalle, jossa se silloin joskus huhuili. Ohi lentäessään se näkee vielä himmeästi runkoon kaiverretut sanat, muttei hän tietenkään sitä ymmärtänyt. Kuinka kaksi ihmistä voi rakastua toisiinsa niin syvästi, sen silti kestämättä puoltakaan vuotta? Ihmisluonnon heikkoutta, se ajattelee ja lehahtaa takaisin kohti kesäistä auringonlaskua.
(260498)

Luku 5- Yö kanssas sun

Sä oot sylissä mun-
mä oon sylissä sun-
me, kunnes saapuu aamunkoi.
Yö on se lämmön ja valon-
Ei mikään meitä erottaa voi.


Lauri istui erään mäen päällä. Se sijaitsi ”Pohjanmaan” peltojen takana, Pellonpään sekä Kiiraspään talot sekä Keitele näkyivät sieltä. Hän istui siellä yksin mukanaan vain kokispullo ja mietteensä. Syytä hän ei siihen osannut keksiä, miksi hän alkoi ensin hyräillä ja sitten laulaa Saarenmaa –valssia. Kai se sopi tähän valoisaan kesäiltaan niin hyvin. Hän mietti, kuinka hän oli ollut elämänsä huipulla vain niin vähän aikaa sitten. Nyt kaikki oli vain alamäkeä. Talvella esiintynyt syvä masennus uhkasi palata. Lauri mietti itseään lohduttaakseen, että olihan niitä tyttöjä muitakin, kuin Mira. Kuitenkin hänen ajatuksissaan ei heille juurikaan ollut sijaa. Hänen mielestään oli aika vaikeaa jonkun luokse vaan yhtäkkiä mennä, kun ei ole pitänyt mitään yhteyttä.
Hänen puhelimensa värähti vienosti taskussa. Viestin lähettäjä oli Kata; ”Moi ja hyvää juhannusta! Ootko kiireinen? Tota... Olisi kiva vaikka nähä. Pistä viestii!” Laurin sydän hypähti onnesta muutaman kerran. Kuin ajattelematta hän juoksi pyörälleen ja lähti ajamaan kohti kirkonkylää. Hänen niin tehdessään, jäi jälkeen pölypilvi ja kannonnokkaan kokispullo. Avaamattomana.
Lauri ajoi lähelle Katarinan taloa, hän kun asui kirkonkylällä, ja kaivoi kännykkänsä esiin. Hän lähetti Katalle viestin, jossa kysyi, missä tämä oli, ja kertoi, että voisi tulla. Vastaus tuli varsin äkkiä. Siinä oli vain kirjoitettu: ”Tuu sisään.”. Lauri hyppäsi pyöränsä selästä ja lähti kävelemään sisälle päin. Hänen lopulta astuessaan sisään, huomasi hän kaksi seikkaa: talo oli tyhjä ja Kata, joka oli ilmeisesti hieman humalassa oli varsin kiinnostunut Laurista. Ja rentoutunut. Heidän ihmeteltyään tilannetta hetken kysyi lauri, missä hänen vanhempansa olivat, ja miksi hän oli yksin, isossa talossa.
”Ne lähti mökille ja mä valehtelin niille, että mä meen jonnekin kaverille yöks. Mä halusin vaan nähdä sut.”
Lopulta he molemmat joivat hieman lisää, pääasiassa siideriä, ja alkoivat molemmat olla varsin rentoutuneita. Laurilla kuitenkin vielä järki kulki.
”Mutta mites, eikös kukaan muu poika olis ollu kivempaa seuraa, ko mää?”
”Ku ei se aina oo pelkkä kivemmuus, mä halusin semmosta niinku tiätsä, turvallisuudentunnetta. Säkin kun oot ollu mulle aina semmonen niinku joku isoveli tai jotain.”
”Jahas” mietti Lauri. Hän oli Katarinan kyllä tuntenut jo päiväkodista, mutta hyvin heikosti hän niitä aikoja muisti. Oli hän ollut kaveri monen tytön kanssa, ja kuinka hyvännäköisiä heistä oli nyt tullutkaan! Tosin, eivät he Lauria enää oikein edes tunteneet, eivätkä he olleet juurikaan tekemisissä vuoden ikäeron takia, harmi, ajatteli Lauri.
”Kuule, mitä tehtäis? Lähettäks vaik ajaan sillä sun pyörälläs?”
”Emmätai viittiä, kun mä sen kaatasin kumminki, tai jotain. Kai mun on jäätävä sitten yöks...”
”No totta helvetissä sä jäät! Menishän siinä koko tän yöttömän yön idea...”
He juttelivat koko illan, nauraen ja syvää yhteenkuuluvuudentunnetta tuntien. Aivan, kuin he olisivat olleet sisaruksia, jotka ovat eläneet erillään, eivätkä riidelleet. Todellisuudessa he olivat varsin erilaisia, mutta nyt siitä ei ollut jälkeäkään. Kellon lähetessä kahta, yöttömänä yönä, kävi Lauri siirtämässä pyöränsä pois näkösältä, mitälie hän pelkäsi. Katan mukaan hänen vanhempansa tulisivat vasta illalla, joten heistä ei olisi huolta.
Jotenkin he sitten myöhemmin päätyivät nukkumaan samaan sänkyyn ja iltauringon vielä valaistessa he katselivat toisiaan, pitkään ja syvästi. Vain katselivat. Mutta tietenkään se ei siihen jäänyt, ja pian kantautui Viitasaaren yöhön jostain omituista ääntelyä, supikoirat ilmeisesti poikasiaan hoitivat. Pörröttivät toistensa turkkia ja ulvoivat.
Aamuyöstä Lauri nousi sängystä ja kävellessään kohti ulko-ovea, varoi hän askeliaan, paitsi päänsäryn, niin myös sen vuoksi, ettei halunnut herättää nukkuvaa Kataa. Hän käveli ulos ja istuutui rappuselle. Miksi hän oli täällä, ja missä oli Mira, hän mietti. Hänen palatessaan hakemaan tavaroitaan, lähteäkseen, huomasi hän eteisen pöydällä, puoliksi avainkulhon peitossa, mustavaloisen kuvan, joka esitti Miraa jossakin metsässä. Epäilyksettä. Takapuolelle oli kirjoitettu: ”Sano sille Laurille, että mä oon myöhässä, en keriinny ihan. Ihana poika. Pidä sitä hyvänä. Mira.” Lauri otti kuvan enempiä miettimättä ja taittoi sen taskuunsa. Hän kirjoitti samaan paikkaan, jossa kuva oli ollut, lapun, jossa luki: ”Kiitos mieleenpainuvasta illasta, hyvänä pidit kyllä, ”ihanaa miestä”. Tosirakkaus, ainakin tällä erää, taitaa kuitenkin olla muualla.”
Räihään päästyään, jotakuinkin varttitunti sen jälkeen, kun oli taas Mirasta kuullut. Jotenkin hän ei osannut ihmetellä sitä, ei mitään. Hän ajoi kohti Pohjanmaata, ei uskaltanut kotiaan mennä. Kokispullonsa luokse huomasi hän Miran nukkuvan sammalmättäällä. Hiljaa tuhisten. Lauri ei tohtinut herättää tätä, hän otti takkinsa, peitteli Miran ja asettui nukkuman hänen viereensä. Siinä he molemmat nukkuivat, vierekkäin, hiljaa. Ulkomaailmasta ja valoisasta yöstä mitään tietämättä. Pöllökin oli jo herännyt, ja se huhuili kuusenoksalla hiljaisesti, ihaillen varmaankin horisontin yllä oranssina hohtavaa aurinkoa.

Luku 4 – Suvivirsiä

”Taas niityt vihannoivat,
ja laiho laaksoissa.
Puut metsän huminoivat,
taas lehtiverhossa.”

Laurin herätessä aamuauringon ensisäteisiin oli kello vasta puoli kuusi. Kuitenkin hän päätti nousta ylös. Tuskinpa parituntinen uni enää auttaisi, ajatteli hän. Keskipäivään olisi vielä reilusti aikaa. Hän päätti lähteä kalastamaan läheiselle lammelle. He Ollin kanssa kävivät usein siellä, itseasiassa varmaan suurin osa heidän yhdessäoloajastaan oli mennyt siellä kalastaen.
Soihmaslampi oli pienehkö, mutapohjainen, mutta yleensä kovin kalaisa lampi, varsin lähellä Laurin kotia. Hänen sinne saapuessaan tuskastui hän, sillä taaskaan siellä olevassa veneessä ei ollut tulppaa. Ajatuksissaan hän veisti läheisestä koivusta korvaavan puunpalan. Lehtiä karsiessaan hän ymmärsi, kuinka kesä oli nyt täydessä mitassaan. Parissa paikassa siitä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään: Laurin sydämessä, eikä tulevaisuudenvisioissa. Vain kylmä tuuli puhalsi niissä. Jotakin ihmetyksensekaista toivoa toivat Juhon edellisiltana sanomat sanat: ”Työ olisitten niinku yhessä”. Ihmetystähän se aiheutti, mitä lie Mira tarkoittanut. Tuskinpa hän, suorasta luonteestaan johtuen, kuitenkaan perättömiä olisi puhunut. Tietysti oli mahdollista, että Mira olisi jonkunverran päissään ollut sen sanoessaan, mikä tuntuikin Laurista kovin todennäköiseltä. ”Metsissä liikkuu kaikenmoisia otuksia”. Mitähän ihmettä, mietti Lauri. Liikkuihan täällä susia, muttei Lauri niitä pelännyt. Yksi mahdollisuus tietysti olisi: Mira perheineen muuttaisi kesäksi Räihään. Moni asia täsmäisi, mutta vapaita talojahan ei täällä ollut, Laurin tietoon ainakaan. Lauri nauroi ääneen omia ajatuksiaan. Taaskaan niissä ei ollut mitään järkeä. Kaipaavan, kyynisen teinipojan haaveita.
Kalakaan ei syönyt, ainoastaan uppotukkeja tuntui olevan lampi täynnä. Täysin mietteissään palasi Lauri kotiinsa. Kello oli kahdeksan. Hänen syötyään aamupalan, lähti hän takaisin ulos ja hyppäsi pyöränsä selkään. Hän päätti ajella ympäri kylää ja tutkia, minkälaisia juhannusvalmisteluja oli jo tehty. Hänen päästessään kylätielle tuli vastaan paikallinen kylärenki, tehokas työssään, mutta vapaalla hieman viinaanmenevä Topi, mitä ilmeisemmin kovin juhannusmielellä ja kassista kantautuvasta kilinästä päätellen vahvasti varustautuneena pitkään, valoisaan yöhön. Lauri katsoi parhaaksi kiertää hänet tien toista reunaa ja toivottaa hyvät juhannukset. Paikallista alkoholikulttuuria ei Lauri oikein ymmärtänyt, osin varmaankin sen vuoksi, ettei itse alkoholia ottanut. Ainakaan vielä.
Laurin jatkaessa matkaansa tuli hän erään Kaisan talon kohdalle. He olivat samanikäisiä, mutta kovin vähän tekemisissä toistensa kanssa. Se sijaitsi paikalla, jota Lauri välillä puolileikillään nimitti Räihän Pohjanmaaksi. Siinä oli isohko, tasainen peltoaukea ja muutenkin se vastasi Laurin mielikuvaa Pohjanmaasta. Vain Isontalon Antti ja Rannanjärvi puuttuivat puukkoineen.
Yleensä peltojen keskellä olevan talon pihapiirissä oli hiljaista, suorastaan autiota, mutta nyt siellä oli kaksi kuorma-autoa ja useita ihmisiä. Kaikesta Lauri päätteli, että siellä oli jotakin muuttopuuhia meneillään.
”Noniin, ny lähtee sit viimenenki tyttö kylästä” Lauri puoliääneen totesi. Samassa hän näki Kaisan kävelevän tiehaaraa kohti. Jo kaukaa hän huusi:
”Mitäs sitä täällä töllätään? Ekkö enne oo muuttoa nähny?”
”Harmittelin tässä vaan sitä, ettei tänne ny taia ketään jäähä. Millois työ saatte muutettua?”
”Mein kamat on jo pois, noi on jo uuden omistajan kamoja. Muutti semmonen perhe jostai Viitasaarelta.”
”Onks niillä lapsii?” kysyi Lauri osin toiveikkaana.
”Jaa joo, taitaa yks tyttö olla. Oon tavannu, mutten sen paremmin tiä. Meitä kait jonkun verran nuorempi. Mut ne tulee viel tänään koko porukka. Näkee sit.”
Lauri ehti jo hetken toivoa, että hänen äskeiset haaveensa kävisivät toteen. Mutta Mira oli samanikäinen heidän kanssaan, eikä Lauri pahemmin aikonut aloittaa suhdetta itseään nuoremman kanssa, ei hän mielestään aivan niin epätoivoinen ollut.
”Jaa. Mihis työ nyt sit muutatte?”
”Halssilaan. Jyväskylään, jos tiiät.”
Kyllähän Lauri tiesi. Itseasiassa Kaisan perhe oli muuttamassa parinsadan metriin päähän talosta, jossa Laurin perhe oli asunut ennen muuttoa nykyiseen taloon.
”Harmi vaan, ettei missään vaiheessa keritty tutustuu paremmin. Meilki ois vaik jotaki juttuu olla, mutta myöhästä se enää on... Tosin: tiäthän säki sen yhen runon, sen mites se meni, jotaki siin sanottiin, et ei ne estä vuoretkaan lempimistä nuorten.” Totesi Kaisa lopuksi ratketen hillittömään nauruun. Laurikin nauroi, suurilta osin tilanteen koomisuutta. He yhdessä juttelemassa juhannusaattona. Kuinka he olivat kymmenisen vuotta asuneet samassa kylässä ja tuskin nähneet toisiaan, kun nyt he tuntuivat olevan läheisiä, kuin parhaatkin ystävät.
"Voithan sää kirjoittaa mulle! Osotetta en muista, en omaa, enkä sun, mut kyllä posti perille löytää.”
”Joo, katotaan sit... ” sanoi Lauri tietäen, ettei varmasti tulisi koskaan kirjoittamaan. Ajaessaan jo kohtaan, jossa Kaisan perheen entinen talo, Pellonpää katosi näkyvistä, mietti hän, että voisihan hän kenties joskus käydä Jyskässä, synnyinkotiaan katsomassa, eikä Kaisa silloin varmaankaan pikavisiittiä pahalla katsoisi, vanhoja ”kylätovereita” kun oltiin.
Kello oli jo puoli kaksitoista ja Lauri päätti ajaa jo koululle, arvaten Ollin jo odottavan. Hänen sinne saapuessaan oli piha kuitenkin tyhjä. Hän käveli kohti pihan keskellä olevia keinuja, kun kuuli takaansa askelia. Olli oli mitä ilmeisemmin suunnitellut säikäyttävänsä Laurin, mutta Lauri ei halunnut sen onnistuvan. Hän kääntyi ja näki tutut kasvot metrin päässä.
”Melkein sait säikäytettyä...”
”No, täytyyhä jotaki ain yrittää” Olli vastasi. Hän oli taas kasvanut, Oli ehkä Laurin pituinen nyt.
”Mennäänkö suoraan asiaan ja Soihmaslammelle kalaan?” kysyi Lauri.
”Ok. Mää haen kamat ja tuun teille.”
”Selvä.”

Heidän istuessaan lammella veneessä kysyi Lauri:
”Mites, olikos teillä tai Vanhallatalolla mitään juhlaa ny, niinku on yleensä ollu?
”Joo. Kuudelta pitäisi alkaa, ellei... No, ei siitä ny. Sen näkee sit.”
”No, jos mää voin tulla, niin voisin...”
”Joo, ilman muuta. Mut katotaan sit. ”

Loppupäivän Lauri kierteli kovin hiljaisen Ollin kanssa ympäri kylää polkupyörillä, käyden muun muassa kolmella eri lammella kalastamassa. Heidän ollessaan keskellä erästä Keiteleen lahtea, Akkosaarenlahtea, soi Ollin puhelin. Hänen äitinsä soitti. Kiivaalla äänellä hän kuului sanovan, että Ollin pitäisi heti tulla kotiin, heidän pitäisi lähteä johonkin.
”Joo. Mun täytyy mennä. Vanhantalon isäntä oli aika huonossa kunnossa ja Jyväskylässä sairaalassa. Nyt se ol saanu slaagin ja meiän pitäs mennä kattoon sitä. Mää vähä pelkään, ettei se selviä enää siitä. Luulen, et meillä voi mennä siel vähä kauemmin. Ja jos se ny delaa, niin myö varmaan lähetään kotio. Stadis pitäis sit järjestää jotain asioita. Mut aletaas soutaa rantaan päin.” Heidän saapuessaan rantaan juoksi Olli kiireellä jo odottavan äitinsä kyytiin.

Kello oli vartin yli neljä.
Lauri seisoi keskellä autioitunutta vanhan torpan pihaa. Jostain kaukaa radiosta kuului:
”...Kesäinen yö, Niin kaunista muualt’ ei löytyä saata, kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö...”

Luku 3 – Jätkän humppa

”Korkealla kunnahalla hongat huminoi,
kirves paukkaa,
puuta haukkaa,
pokasaha soi.
Jätkä siellä päänsä hiellä leivän saaha voi
Nyt huilatessaan unelmoi.”

Laurilla ei ollut kovinkaan pitkä lomaa, itseasiassa päästyään kevätjuhlasta, kului puolisentoista vuorokautta, kun hän jo aloitti työt. Hän oli päättänyt, ettei koko kesäksi ottaisi mitään varsinaista kesätyötä, yhden kesän pilaaminen riitti hänelle. Sen sijaan hän otti mielestään itselleen sopivan, hieman yli hehtaarin hakkuu-urakan. Hän saisi tehdä sitä rauhassa ja omalla tavallaan. Palkka tuli urakasta, ja Laurin tavoitteena oli 19. kesäkuuta.
Homman valmistuttua Lauri istui alueen keskellä olevalle kummulle ihailemaan kättensä jälkeä. Siinä, missä ennen oli ollut vankkaa kuusimetsää, oli nyt pino pöllejä ja tukkeja. Missä oli ollut risukkoa, siinä oli nyt aukkoa, ainoastaan muutamien taimien pilkistäessä esiin karikkeen alta. Alueen pohjoispäässä oli puro, Rapeikonsuonjoki nimeltään, jonka varressa oli Laurin laavu. Alue oli muutamansadan metrin päässä lähimmältä tieltä, Laurin kotoa sinne oli viitisentoista kilometriä. Hänen isänsä oli hänet sinne tuonut 18 päivää sitten. Peräkärry oli täynnä tavaraa, moottorisaha bensoineen, pressua, viikon ruokatarpeet, lapio, kirves, keskiraskas aseistus, juomavettä, kassillinen vaatteita ynnä muuta tarpeellista. Laurin peräkärryineen hän oli jättänyt tielle keskelle korpea, josta Lauri alkoi tavaraa kantaa asemapaikalleen. Hän oli rakentanut laavun ja sitten ensimmäisen päivän kantanut tavaraa ja tutustunut ympäristöön. Toisena päivänä hän oli mitannut alueen ja merkinnyt sen ja säästettävät puut. Loppuviikko häneltä meni risukoiden hävittämiseen. Sunnuntaina hänen isänsä tulikin katsomaan työmaata. Hän ilmaisi epäuskonsa urakan ehtimisestä juhannukseksi. Lauri halusi sen valmistuvan tuohon 19. päivään mennessä, syystä, jota hän ei enää edes muistanut. Alunperin hän oli aikonut miettiä Miraa, hänen tekemisiään, sanojaan ja ennenkaikkea mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Kuitenkaan hän ei ehtinyt raataessaan ajatella juurikaan mitään, ja eräänä iltana hän kyynisyydenpuuskassa pyyhkäisi koko tytön mielestään, ajatellen, että eipähän hänellä mitään toivoa olisi. Taaskaan.
Maanantaina hän aloitti suurempien puiden kaadon. Se olikin varmasti hauskin homma koko urakassa. Oli hauska katsoa, kuinka monitonninen puuvanhus humahtaen kaatui maahan.
18.päivän iltana Laurin laskiessa viimeisen pöllin pinon päälle, tunsi hän huojennusta. Torstain hän lepäsikin, nukkui melkein koko päivän. Seuraavana päivänä hänen isänsä oli määrä tulla hänet hakemaan kello 15. Aika oli harkittu, nimittäin palkanmaksu oli sovittu kello 17. Viimein Lauri sitten saapuikin kotiinsa,uupuneena, mutta huojentuneena. Hänen siistiydyttyään ja syötyään oli hänellä hetki aikaa ja hän menikin huoneeseensa. Hän muisti jättäneensä lattialle paihoharjoittelutangon 50kg painoisena. Hän oli ennen urakkaa saanut sen nousemaan vaivoin rintansa korkeudelle. Nyt hänen ottaessaan siitä kiinni panivat lihakset vastaan, olivathan ne vasta päässeet lepoon. Kuitenkin hänen suostuteltuaan ne yhteistyöhön nousivat painot keveästi.
Tyytyväisenä hän käveli kirkonkylän pääväylää pitkin. Puku päällä ja yleisilmekin oli varsin siisti. Nyt täydellisyyttä ei pilannut mikään. Ei mikään. Hän tapasi erään luokkalaisensa, ja heidän erotessaan toivotti Jukka hyvää juhannusta. Silloin Lauri taas kyynisyyden verhon takaa muisti, miksi 19. kesäkuuta, juhannusaatto 1998 oli tärkeä päivä hänelle. Hän oli jo melkein onnistunut Miran unohtamaan. Muistot palasivat nyt voimakkaina ja Lauri olisi niiden voimasta voinut kaatuakin, mutta onnekseen hän istui sillä hetkellä. Hänelle oli vaikeaa astella Metsähallituksen toimistoon palkkaansa nostamaan. Hänet nähdessään virkailija ei uskonut Laurin kertomusta siitä, kuinka hän oli palannut vasta tänään metsästä. Kuitenkin urakka oli tehty ja tuloksena oli ihan mukava summa, viitisen tuhatta markkaa. Se riittäisi vähäksi aikaa, mutta siitä huolimatta Lauri sopi seuraavasta urakasta. Se olisi edellisen alueen pohjoispuolella, ja hieman edellistä isompi, mutta suurempi osa siitä olisi kalliota ja muuta sammalikkoa, jossa ei isoja puita kasvanut. Valmistumisen takaraja oli 15. elokuuta. Laurin suunnitelmana oli aloittaa urakka heinäkuun loppupuolella. Tässä olisi mukava kesäloma. Toivottavasti sitä ei tarvitsisi yksin viettää.
Laurin palatessa kotiinsa hänen äitinsä näytti siltä, kuin hän olisi tiennyt jotakin, mikä mullistaisi Laurin elämän totaalisesti. Hän aloitti puheensa:
”Sua käytiin kysymässä pariinkin otteeseen. Toinen kertaalleen ja toinen viimeviikollakin kolmesti... Taitaa kaivata sua kovastikin.”
”Hä? Ketkäs ny niin?”
”Pari kesäasukasta... Toinen ol äitinsä kanssa tullu tänne jo toissaviikolla. Toinen sano muuttavansa juhannukseks. Nii. Sano, että näkisitte vaikka puolenpäivän aikaan koululla.”
”Jaa siis Olli ja Reiska, vai. No sehä on kiva, että on tullu. Nä mää en tänään jaksa oikeen muuta kuin olla. Täytyy huomen kahtoo, jos ne tapais. Mulla voi olla kyllä huomenna yks toinenkin tapaaminen...”
”Niinhä se toine sanoki juu. Olitte kuulemma sopineet siitä jotakin. En kyllä itseasiassa sitä oikeen meinannu tuntee, mutta huomennahan näätte.”
Laurilla oli nimittäin kaveri, Olli, joka aina muutti Räihälle kesäksi. He olivat kesäisin paljonkin yhdessä. Hän oli vuoden Lauria vanhempi, ja heidän yhteinen aikansa meni aina kuin siivillä. Ja siten oli taas syksy. Toinen kaveri, Reino, asui myöskin Helsingissä ja asui useasti melkein koko kesän maalla.
”Se on taas varmaan unohtanut leikata tukkansa... No, mutta myö nähhään huomenna. Mää meen ajamaan.”
”Mihinkäs meinasit?”
”Lampilaan.”
Lauri puki ajopukunsa ja käveli varastolle päin. Siinä pyörä taas kiilteli. Kuin vastavahattuna. Bensaakin oli tankki täynnä. Laurin saatua sen käyntiin pienten alkuvaikeuksien jälkeen, lähti hän ajamaan.
Hänen ajaessan kirkonkylän ohi tervehtivät muutamat pojat linja-autoaseman luota. Lauri ajoi tervehtien ohi ja ajatteli menevänsä satamaan jäätelölle. Varmasti Viitasaaren kallein paikka, mutta koska se ei nyt mitään suurempia ongelmia koitunut, söi hän rauhassa. Hänen juuri istuuduttuaan pöytään huomasi hän poikien, jotka hän oli nähnyt linja-autoasemalla, seuranneen häntä saapuen istumaan samaan pöytään. He siinä puhuivat jotakin yhdentekevää, ei mitään tärkeää. Tuntui kuitenkin, että heillä oli jotakin asiaakin ollut. Lopulta Laurin jo lusikoidessa viimeisiä jo sulaneita jäätelönjämiä kupin pohjalta, kysyi Juho:
”Mites, toi, niin ootkos sää tota Miraa nähny?”
”E. Mää oon ollu viimeiset pari viikkoa mettässä. Kui?”
”Se oli vaan tossa jollekki sononu, että työ olisitten niinku yhessä tai jotaki sellasta”
Lauri tunsi lievän punastuksen nousevan hänen poskilleen, ja hän totesi vain:
”En oo tosiaan nähny. Mitä lie puhunu. No, mää taidan jatkaa ajamista. Katotaas, jos vaik Pihtiputaalla kävis.”
Lauri tiesi kyllä vallan hyvin, ettei sinne asti ollut menossa. Ei ainakaan yksin. Hän lähti ajamaan kohti Viitasaaren ja Pihtiputaan välissä sijaitsevaa Lampilaa. Hänen saapuessaan siihen risteykseen, johon hän oli Miran jättänyt, näki hän yllätyksekseen vielä omat renkaanjälkensä. Kellon ollessa puoli kahdeksan lähti hän kävellen jatkamaan tuota tietä. Hänen saapuessaan parinsadan metrin jälkeen keltaiselle rintamamiestalon luokse, oli pihapiiri kuin autio. Kuin sellainen, että paikka olisi asumaton. Laurin kurkistaessa ikkunasta sisään ei sielläkään ollut enää mitään, ei kalusteta eikä mattoja. Talo oli tyhjillään, mutta silti siellä oli jonkun aikaa sitten asuttu. Laurin kiertäessä talon taakse, erään huoneen luokse, oli hän huomaavinaan Miran tuoksun vielä leijailevan ikkunan takaa. Se saattoi olla kuvitelmaakin, mutta mitä ilmeisimmin hän oli huoneessa asunut. Seinillä näkyi vielä, kuinka ne oli joskus peitetty julisteilla. Joitain tavaroitakin sinne oli jäänyt, joitain lehtiä, ja piirroksia.

Lauri palasi ihmetellen pyörälleen ja huomasi, ettei postilaatikkoakaan enää ollut siinä missä se oli ollut. Häneen iski epätoivo, sellainen, joka syntyy, kun ihmiseltä viedään toivo. Hänen kotimatkansa oli pitempi, kuin koskaan.

Luku 2 - Hyvännäköinen

”Kun luotiin tyttö tuo pinnalle maan,

seisoi mallina enkeli kai.

Kuin kultaa on hiuksensa vaan,

ja silmiin hän värin tavaalta sai.”

Ilmestä näkyi, ettei jokavuotinen kevätkirkko innoittanut mieliä. Ei edes opettajan. Hän puhui jotakin yhdentekevää, varmasti tietäen, ettei kukaan kuuntelisi häntä. Kaikkien mielessä pyöri jo varmasti huominen juhla , eivätkä he olisi välttämättä tänään tulleet kouluunkaan, ellei heidän olisi ollut pakko sitä tehdä. Tiedettiinhän jo etukäteen, mitä pappi puhuisi, kuinka ”...koulutyö oli saatettu päätökseen ja kesä tullut. Jumalan armosta kaikki...” Niinkuin joka ikinen vuosi. Muodollisuus, joka ei varmasti ainakaan parantaisi kenenkään kesämieltä. No, olipahan kuitenkin joku tekosyy pukeutua siististi; ”Täytyyhän sitä laittautua, ku kerta kirkkoon mennään...”

Heidän sitten viimein kävellessään koululta parin sadan metrin päässä sijaitsevaan kirkkoon, käveli Lauri luokkansa poikien kanssa. He juttelivat taas jotakin siitä, kuinka vähintään viimenen kuukausi oli aivan turhaa koulunkäyntiä. Keskustelun käydessä turhauttavan tylsäksi jäi se Laurin aistimuksissa taka-alalle. Hän yritti sen sijaan kuulla, mitä edessä kävelevät tytöt puhuivat. Laurin katse vaelteli heissä ja erityisesti heidän pukeutumisessaan. Se oli normaaliin verrattuna jotenkin tavallista parempaa, tai ainakin pojille mukavempaa katseltavaa.Huomenna olisivat asut taas niin juhlavia, että hyvä, jos ihmistä niiden alta tuntisi. Mutta nyt oli vartalonmyötäistä vaatetta ja paljasta pintaa. Laurin katse nauliintui Miraan. Hän piti Miran ulkomuodoista kovasti, Lauria jonkunverran lyhyempi, jotenkin pyöreä yleisilmeeltään. Ei tosin siinä mielessä, että hän mitenkään lihava olisi ollut, vaan niin terveen sopusuhtainen. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset, jotka yleensä olivat jollainlailla kiinni, muutta nyt hulmusivat lempeässä kesätuulessa. Laurin mielestä se teki hänet lähes vastustamattomaksi. Mira varmasti tunsi ihailun, mutta se, että ajatteliko hän juuri Lauria, jäi arvoitukseksi. Oli heillä ollut välillään melkeimpä koko kevään jonkinlainen yhteinen tunne toisiaan kohtaan. Johtuiko se sitten keväästä, vai mistä, sitä ei Lauri pystynyt sanomaan. Mira oli muutenkin sanavalmis, mutta erityisesti nyt se oli korostunut. Laurin moniin kiusoitteluihin hän aina vastasi, hymyili, nauroi, antoi aina jotakin takaisinkin. Siinä oli sellainen luonne, josta Lauri piti. Siinä oli hänen omaan luonteeseensa verrattuna selviä yhteneväisyyksiä, mutta silti joissakin kohdissa niin sopivan erilainen. Tosin taas astuivat Laurin ongelmat suhteen kehittymisen, tai alkamisen, esteeksi. Tosin näistä kolmesta ainoastaan välimatka muodostuisi ongelmaksi, kesälomalla kun aikaa olisi ja varmasti Mira sanoisi, jos hän ei yhdessäolosta nauttisi. Mitään pelkoa senkään suhteen ei olisi.

Laurin unelmat keskeytti vieressä kulkevan pojan tökkäisy kylkeen. Hän totesi teeskennellen kuiskaavansa, kuitenkin niin, että edessä kulkevat varmasti sen kuulivat: ”Aika hyvännäkönen toi Marilyn, hä?” Vitsiin kuuluvasti Lauri vastasi: ”Mikähän sen numero on, jos sitä vaikka pyytäis ulos tai jotain...” Tämänkaltaiset lausahdukset olivat tässä nimenomaisessa luokassa varsin yleisiä ja aina niistä riitti naurua. Edessäkävelevä Mira kääntyi edellisen kuullessaan katsomaan Lauria, eikä hän osannut tehdä muuta kuin hymyillä viattoman näköisesti.

Kirkkorakennuksen pyhä jylhyys karkoitti tämänkaltaiset ajatukset heidän mielistään. Vaikka Lauri ei kirkkoa sen enempää, kuin rakennuksena, arvostanut, muisti hän aina samassa tilanteessa ollessaan ajatelleensa, kuinka luonto oli paljon vihreämpää sen jälkeen, kun he taas astuisivat ulos kirkosta. Se oli niitä hetkiä, jolloin hän tunsi jotakin uskon tapaista johonkin ihmistä suurempaan. Jumalaan, kenties. Sama tunne, kuin joskus hautajaisissa paistoi siunauksen aikana muuten pilvisenä päivänä ikkunasta valaisten omaisten surusta sakean kappelin. Siksipä hän nyt tarkasti katsoi ympärilläolevaa luontoa ja painoi kuvan mieleensä. Koko kirkonmäki suorastaan lainehti kukissa. Se oli kuin kesäinen niitty. Auringonsäteet heijastuivat Päijänteen pinnasta. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta.

Rivit täyttyivät yksi kerrallaan ja kuin jostakin Jumalan siunauksesta, istui Mira hänen eteensä. Heidän istuttuaan ja tilaisuuden myöhemmin alkaessa Lauri tarkasteli virsilistaa. Siellä oli monta virttä, joista Lauri tunsi vain yhden. 571 - Suvivirsi. Se olikin yksi hänen lempilauluistaan. Hän avasikin virsikirjansa sen kohdalta, tietäen, ettei hän varmaankaan muita veisuja viitsisi edes laulaa. Laurin nojautuessaan taaksepäin kohti penkin selkänojaa, levitti Mira kultaiset hiuksensa taakseen, Laurin virsikirjan päälle. Hän ihmetteli sitä hetken ja mietti, oliko se tarkoituksellista. Hän ei ole vielä tänä päivänäkään keksinyt, oliko se, vai ei. Lauri päätti tehdä pienen käytännönjäynän. Niin tyypillistä hänelle, tosin tämäntasoiset tilaisuudet olivat harvinaisia. Hän hiljaa ja varovati painoi kirjansa kiinni. Sen huomatessaan Mira kääntyi ja katsoi Lauria, hymyilevästi ja suoraan silmiin. Hänen katseensa oli jotakin sellaista, mitä Lauri ei koskaan ollut kokenut. Siinä täytyi olla jotakin syvällistä. Ehkä rakkautta. Tai vain voimakas ihastus. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Miran kääntyessä takaisin eteenpäin heilahtivat hänen hiuksensa takaisin samaan paikkaan, jossa ne olivat hetki sitten olleet. Lauri siirsi niitä nyt vain hellästi sivuun mutisten vierustoverilleen jotakin lukemisen vaikeudesta.

Vasta papin sanat: ”Noniin. Tilaisuuden lopuksi laulamme aina yhtä rakkaan Suvivirren. Lähtekää sen jäkeen rauhassa, ja Jumalan siunausta kaikille!” virvoittivat hänet haaveistaan. Laulun voima täytti kirkon. Lauri vilkaisi ikkunasta ulos. Hänestä tuntui, että jokainen valonsäde olisi hymyillyt hänelle. Virren viimeisten nuottien muuttuessa epämääräiseksi hälinäksi, alkoi kirkkokansa, suurimmaksi osin siis oppilaat, lähteä kirkosta, hallitun kaaoksen vallitessa. Laurin ja Miran kävellessä ovelle päin he ajautuivat tiedostamattaan toisiaan kohti. Eteiseen tullessa he olivat jo niin lähellä toisiaan, kuin se oli mahdollista, näyttämättä siltä, että he olisivat sitä yrittäneet. Jono pysähtyi heidän ollessaan vain muutaman metrin päässä ovesta. Silloin Mira otti Lauria kädestä ja silitti hellästi. Lauri vastasi tietysti hellyydellä. Tavallisuudesta poiketen Laurin onnistui pitää liekki ainoastaan sisäisenä. Se oli tällä hetkellä lähellä tuleen heitettyä nestekaasupulloa. Sitten hetken päästä jonon lähtiessä liikkumaan taas eteenpäin katsoivat he toisiaan ja huomasivat varmasti toistensa sisällä roihuavan jotakin. Samassa he tulivat ulos ovesta jä ymmärsivät, mitä molemmat ajattelivat. He olisivat halunneet jatkaa käsikkäin kävelemistä koulullekin asti, mutta eivät he kehdanneet sitä tehdä. Kumpikin siinä kohdin sen verran kokematon ja ujo.

Luonto todellakin oli vihreämpi.

Viimeisen päivän kuniaksi koko koulu pääsi kotiin jo kello 13. Jäljellä oli siis ruokailu ja kaksi tuntia. Laurin saapuessa ruokalaan, vallitsi siellä ennennäkemätön tungos, johtuen kahdesta asiasta: ruokana oli pyttipannua ja lisäksi jonkun älynväläyksen ansiosta sekä ala-, yläasteen sekä lukion ruokailu oli järjestetty samaan aikaan. Laurin viimein päästessä istumaan luokkalaisensa, Jannen viereen, tuli hänen mieleensä kysymys, johon hän arvasi jo vastauksen, mutta halusi sen edellisten kokemustensa vuoksi varmistaa.

”Kuule, tosta Mirasta, niin tiätsä, et onks sil jotaki juttuu meneillään?” Lauri kysyi.

”Ei kai sillä... Muuta kuin se minkä sää paremmin tiiät ko mää... Taitaa tulla sulle kiireinen kesä, vai?” Janne kysyi yllättävän viekkaasti.

”Mistäs sää---” Lauri mongersi vastakysymykseksi.

”No hei, mää istuin melkeen sun vieressäs, enkä mää kävelleskää ihan mikään sokee oo. Ei siin mittään, onnitella vaan täytyy... Kateellisen puhetta.”

”Haist’ paska vaan....” Lauri vastasi. ”Vähän turhan tehokas ehkäsykeino toi kolkyt kilometrii. ” Lauri jatkoi huokaisten. ”Mitä hittoo? Sullahan on pyörä!?!” Janne kysyi ihmeissään.

”Voi helvetti... Niinhän onkin. Miksen sitä ite hokannu? ” Lauri ajatteli sanomatta sitä kuitenkaan ääneen, tosin se ajatus muuttui taas kerran ääneenlausutuksi arvosteluksi kouluruokia kohtaan. Kuitenkin tyytyväisenä hän söi annostaan.

Hän ihmetteli koko päivän, kuinka Janne ei tuntunut olevan ainoa, joka Miran ja hänet oli huomannut. ”Miksiköhän myö sitten kävelty yhdessä... No, onhan tässä sit vissiin koko lämpöne kesä aikaa...” mietti hän. Lauri ei vieläkään voinut ymmärtää, kuinka hän ei ollut itse tajunnut sitä, että parikymmentä kilometriähän tarkoittaa vain vartin ajoa. Tosin suuntaansa, mutta kuitenkin. Mutta suurimman osan loppupäivän ajasta Laurilla meni Miran ajattelemisessa, ja milloin olosuhteet sen sallivat, katsellessa.

Viimeinen tunti. Uskonnonopettaja yritti vielä omaa epätoivoisuuttaan tajuamatta kertoa luokalle, kuinka papin saarna kirkossa oli ollut erityisen hyvä ja kiinnostava.

Laurilla oli eräs hyödyllinen kyky, niinkuin hän itse kuvasi: ”Puhua asiallista paskaa, opettajaa miellyttäen”. Hän ei todellakaan ollut saarnaa kuunnellut, itseasiassa hän ihmetteli, että oliko pappi pitänyt sellaisenkin. Kuitenkin varmistuttuaan siitä, että se oli pidetty, pyysy hän opettajalta puheenvuoron sanoen vakavalla ja kiinnostuneella äänellä. Luokassa kuului tukahdutettuja naurunpurskahduksia jo Laurin viitatessa. Hän alkoi selityksensä:

”Ensinnäkin: Mielestäni tuo saarna oli erittäin hyvä ja asiallinen. Pappi käsitteli siinä monia tärkeitä ja ajankohtaisia asioita. Siitä voimme ottaa opiksemme monissa suhteissa ja se varmasti patisti muitakin kuin itseäni pohdiskelemaan noita asioita lomailun lomassa ja varmasti nämä asiat tällä tavoin menivät hyvin perille.

Ja toisekski: Se antoi todellisen kesämielen ja auttoi laskeutumaan kesäloman lepoon.

Kolmannekski: Tämä mieletila, joka on varmasti koko luokalla, ei ole uusiutuva luonnonvara, jotenka voisiko Rouva opettaja kuvitella, että päästäisi meidät käyttämään kyseistä mielentilaa kesälomaan laskeutumiseen tämän tunnilla istumisen sijaan?

Ja vielä neljänenä: Toivotan opettajalle oikein hyvää kesälomaa, kiitän ja kumarran. Toivottavasti näemme taas ensi lukukauden merkeissä.”

Lauri melkein uskoi puhumaansa ja lähti vieressään olleesta ovesta ulos. Luokka purskahti naurunsekaisiin suosionosoituksiin, mutta Lauri oli jo ulkona luokasta. Opettajakaan ei vastustellut, vaan jäi katsomaan luokan poistumista kyynelsilmin. Kesä oli vallannut hänenkin mielensä.

Kuin luonnostaan syntyi koulun eteen kesäauringon säteistä nauttiva oppilasjoukko. Laurin päästessä joukon läpi pyörälleen, etsi hän katseellaan Miraa väkijoukosta. Laurin nojatessaan penkkiin, totesi hän sen olevan varsin kuuma. Miksiköhän oli ostanut mustan pyörän, mietti hän. Kellään ei ollut kiirettä mihinkään. Hänen ajaessaan vilkkaasti keskustelevan väkijoukon ohi, huomasi hän, kuinka joukossa oli ihastuttavan hyvännäköisiä yläasteelaistyttöjä. Hekin varmasti ajattelivat jotakin Laurista, ainakin kuiskinnasta päätellen. Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Ei nyt, kun ainoastaan Mira valtasi ajatukset. Lauri ei oikein ymmärtänyt, miksei ollut ehdottanut Miralle, että hän saisi kyllä kyydin kotiinsa. Lauri oli tosin yrittänyt jotakin senkaltaista sanoa, jotakin koulunjälkeisestä ajasta, mutta hän ei ollut varma, tajusiko Mira hänen tarkoituksensa.

Mutkassa, jossa koulu katosi näkyvistä, varmistui Lauri vastauksesta. Mira nimittäin seisoi siinä kadun vieressä, kuin odottaen. Lauri ajoi kohdalleen ja kysyi, kelpaisiko kyyti.

”Mitäs luulisit? Mikskähän mää tänne jäin?” Mira vastasi tietäen Laurin jo arvanneen vastauksen.

”Hyppää kyytiin sitten vaan!” Lauri totesi jatkaen: ”Minnekkäs neiti näin kauniina talvipäivänä haluais?”

”Jos ny kyitenkin vaan kotio. Siis Lampilaan, tiedäthän sä vissiin, missä se on?”

”Jeps. Piä kii vaa.”

He saapuivat pienehkölle hiekkatielle, johon Mira pyysi pysäyttämään. Laurin ihmetykseksi ei yhtään taloa näkynyt missään, vain metsää. Mira totesi:

”Ehkä on parempi, jos mää jään tähä. En viittis kuunnella erityisempää ilkeilyä vanhemmila, ku en sua kuitenkaan nää.”

”Voi olla. Hei kuule. Nähdäänkö me sitten vasta syksyllä?”

”Eiköhän me huomenna...”

”Niin mut sen jälkeen? Eihän tää matka oo kuitenkaan ku parikyt minuuttii...”

”Se voi olla vähä vähempikin... Mutta ei me varmaan ennen juhannusta nähä. Mut sitten melkeen voisin sanoo, että nähään. 20. kesäkuutakos se oli?”

”Niin se taitaa olla. Moneltako ja missä?”

”Missäspäin sää asuitkaan?”

”Korvessa. Räihässä.”

”Siis missä siellä?”

”Iha siin keskustassa... Mikäli sitä nyt keskustaksi voisi kutsuu. Postilaatikossa seisoo kissanpennunkokosilla kirjaimilla, jotta Myllyaho. Tuskinpa voit erehtyä. Ainut talo siellä, joka ei sovi ympäristöön.”

”Onks se kaukana Konginkankaalta?”

”Muutaman kilsa takasinpäin. Mites sä noin hyvin niitä korpimetsiä tunnet?”

”Joskus siellä kirkolla käyny. Nähään sitten 20. päivä.”

Mira vielä kiitti kyydistä ja lähti kävelemään kotitaloaan kohti.

”Mitäs ihmettä? Missäs me sit oikeen nähään? Ja millo?”

Mira iski silmää ja käski olla varuillaan,

”Metsissä liikkuu kaikenmoisia otuksia”, hän huusi vielä.

Lauri jäi istumaan pyöränsä päälle. Hän katseli Miran kävelyä ja vaikka hän olikin jo mennyt, niin istui Lauri vain ja katsoi tyhjyyteen. Hän ei ymmärtänyt edellisestä keskustelusta mitään. No, olihan hänellä pari viikkoa aikaa miettiä sen merkitystä.Hän ravisti itsensä hereille ja käynnisti moottorin. Hän lähti ajamaan takaisin kirkonkylälle. Kaksikymmentäyksi päivää. Se oli odottavalle pitkä aika.

Kirkonkylällä hän tapasi luokkalaisiaan poikia, jotka olivat hekin tulleet kouluun pyörillä, mopoilla tosin. He lähtivät yhdessä koteihinsa, Laurikin ajaen mopoille ominaisella tavalla. Hiljaa, ja tien reunassa, vaikka hänen olisi pitänyt ajaa keskellä ja maantienopeuksia. Hänellä ei ollut mitään kiirettä kotiinsa. Eipä ollut kaverillaankaan. He ajoivat rannalle ja pysähtyivätkin katselemaan alla lainehtivaa Keitelettä. He lähtivät ajamaan alamäen saattelemana. Laurin ajaessa edellä huomasi hän parkkipaikalla olevan poliisiratsian. Sinäänsä hänellä ei ollut mitään pelättävää, mutta sydän alkoi pamppailla. Poliisit pysäyttivät molemmat ja puhalluttivat. Poliiseista toinen, nuorempi, ehkä kolmissakymmenissä oleva mies tutkaili kiinnostuneena Laurin pyörää.

”Aikamoisen murinanhan toi pitää ollakseen vakiomopo. Mitäs sää sille oot tehny?”

”En mä sille mitään tehny ole. Tollanen se on aina ollut.”

Poliisi käynnisti moottorin ja kierrätti konetta.

”Kyllä nyt taitaa olla vaan sillein, että tälle on jotakin tehty. Heitäs Risto se kypärä, niin mää kokeilen, että mitä tää kulkee. Ota sä sillä aikaa tolta tiedot ylös. Taitaa lähtee kortti hyllylle.”

Vanhempi poliisi kysyi nyt ajokorttia ja rekisteriotetta. Lauri kaivoi ne taskustaan ja poliisin nähdessä asialliset moottoripyörämerkinnät molemmissa, katsoi hän parkkipaikala lähtevän poliisin perään. Hän oli huutamaisillaan, mutta Lauri totesi huumorintajun aistien:
”Annas sen vaan ajaa. Katotaan vaan, mitä sanoo, kun meinaa ottaa kilvet pois...”

Vanhempi poliisi naurahti nuoremman juuri ajaessa paljoltikin yli sataa ohi. Hän kääntyi ja tuli takaisin parkkipaikalle.

”Joo. Kortti ja kilvet pois, moottoripyöräverot ja sakot virittämisestä.”

Vanhempi poliisi nauroi, ja käski ottamaan sen kilven irti. Nuorempi poliisi, Esa, niinkun nimilaatassa luki, otti pihtinsä esille ja oli alkamaisillaan ruuvata, kun hän huomasi moottoripyöräkilven. Hän punastui silmittömästi ja mutisi jotakin vessahädästä ja lähti kävelemään metsään. Vanhempi poliisi, Risto antoi paperit takaisin ja käski poikia jatkamaan. Toivoitti hyvät kesät ja totesi Laurille vielä, että on muuten kaunis runo. Lauri laittoi jo kypäräänsä päähän, eikä ymmärtänyt kommenttia. Kesätuuli jatkoi puhaltamistaan.

Luku 1 - Aamuajo

”Moottoripyörä on moottoripyörä,

Skootteri on lälläripyörä.”

Lauri Myllyahon ajaessa ajankohtaan nähden yllättävänkin hiljaista, kotipaikkansa, Viitasaaren kylänraittia, tunsi hän eräänlaista täydellisyyttä. Ensimmäisen lukiovuoden viimeinen päivä. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, eikä vielä ollut tietoakaan loppukesän joskus jopa tunkkaiseksi yltyvästä vihreydestä. Puut olivat kauniissa, tuoreessa lehdessä ja aamuaurinko paistoi niiden välistä luoden tunnelmaa, eräänlaista aamuhämyä. Kadulla kulki vain joitain autoja, joilla oli kaikilla sama päämäärä, kuin Laurilla. Koulunmäelle kääntyessään Lauri mietti taas, kuinka oli joutunut kärsimään koko viime kesän kesätöissä. Palkka oli mennyt kokonaisuudessaan hänen allaan kiiltelevään moottoripyörään. Täydellisyyden tunteen pilasi van yksi asia: hän joutui ajaman yksin. Hän toivoi, että paluumatkalle hän uskaltaisi pyytää jonkun tytön kyytiinsä. Turhia toiveita, hän ajatteli ja tuhahti mielessään.

Ravistettuaan unelmat pois mielestään hän ajoi valkotiilisen kirjaston vierelle jättääkseen pyöränsä muiden ihailtavaksi, koko päiväksi. Voi jollakin olla ihmettelemistäkin, sillä siitä ei moni tiennyt, eikä Laurin ulkonäöstä olisi voinut arvata hänen tulleen pyörällä, vaatteensakin kun näyttivät niin normaaleilta hänelle. Jotkut yläasteelaiset ihailivat erästä poikaa, joka oli tullut mopollaan. Hän oli siitä rakentanut omasta mielestä varmaankin hienon, Laurin mielestä omituisen muotoisen yhdistelmän lasikuitua ja muovia. Lauri ei jaksanut kiinnittää häneen minkäänlaista huomiota, vaikka hän tiesikin, kuka se oli. Risto, Ripa. Aina Laurin nähdessä hänet, tunsi hän ikävän piston rinnassaan. Se johtui viimevuotisista muistoista. Hän oli yrittänyt saada asian pois mielestään, mutta se kumpuili aina takaisin, niin kuin nytkin, hänen kivutessaan portaita.

Kyse oli hänen entisellä rinnakkaisluokalla olleesta tytöstä, Heidistä. Laurille tuli aina tunne, että hän oli menettänyt Ripalle mahdollisen tyttöystävän. Tarina alkoi edellisen vuoden keväästä, jolloin Lauri oli huomannut, kuinka hän ja Heidi olivat alkaneet tulla hyvin juttuun. Tunneilla he juttelivat ja vitsailivat yhdessä. Viettivät oikeinkin hauskoja hetkiä, joista muotoutui joskus kovin läheisiäkin. Eräänä päivänä Lauri ymmärsi, että Heidillä ja Ripalla oli ollut varsin syvällinen suhde jo pitkän aikaa. Se tuli hänelle lähes täysin yllätyksenä, varmaankin johtuen siitä, että hänen alitajuntansa oli torjunut epäilyt siitä. Laurille kävi selväksi, että mitään ei ollut enää tehtävissä, eikä koskaan ollut ollutkaan. Heidän välillään ei ilmeisesti koskaan ollut mitään kovin syvällistä. Mutta mukavaa se silti oli. Heidi oli lähtenyt jonnekin muualle, varmaankin kaupunkiin, opiskelemaan jo melkein vuosi sitten, eikä Lauri ollut häntä sen koommin nähnyt. Ripan hän näki tosin melkein joka päivä ja se oli tehnyt unohtamisen melkein mahdottomaksi.

Kuudestatoista ikävuodestaan ja sosiaalisesta luonteestaan houlimatta Laurilla ei ollut ollut yhtään tyttöystävää. Syitä siihen hän mietti lähes päivittäin. Kaksi pääsyytä hän oli löytänyt mietintöjensä tuloksena. Ensimmäinen ja henelle mieluisin syy oli se, että kirkonkylältä, jossa ”kaikki” asuivat ja elivät, hänen kotiinsa Räihän korpeen, Masoon, kertyi kolmattakymmentä kilometriä. Jokainen niistä oli tullut tutuksi ja saanut niskaansa jokusenkin kirouksen. Toinen syy oli oli tullut hänen mieleensä hänen edellisyksynä suunnitellessaan erään tytön pyytämistä ulos. Hän ei kertakaikkiaan voinut löytää aikaa sille. Tai Hänelle, miten vain. Kyseinen syy ei itseasiassa ollut edes hänen keksimänsä, vaan hän oli lukenut sen joskus jostain kirjasta, mutta silloin ohittanut sen ajatellen, että tuota ongelmaa hänellä ei koskaan tulisi olemaan. Kolmaskin syy oli, se että Lauri ei oikein edes uskaltanut ketään mihinkään pyytää. Kyllä hän koulussa jutteli tyttöjen kanssa useinkin ja hymyistä ja nauruista päätellen eivät he kovin siitä pahastuneet. Mutta se oli olosuhteista johtuvaa, toisin sanoen pakollista yhdessäoloa. He olisivat samassa paikassa, vaikkeivät sitä haluaisi. Tyttöjen ei koskaan ollut pakko kuunnella Lauria juttuineen, eikä yleensä yksin. Mutta jos he olisivat kahden jossakin, eikä tyttö kovin välittäisi olla Laurin kanssa, syntyisi siitä vain kiusallinen tunnelma. Tosin, suostuisiko tyttö lähtemään treffeille, jos tietäisi jo etukäteen kärsivänsä siitä, mietti Lauri hiljaisina hetkinään.

Sanavalmis ja nolaamistaan pelkäämätön hän oli, hän muisti tähän sopivan termin psykologian tunneilta, sosiaalinen itsetunto. Hän ei nimittäin mielestään ollu sellainen muulloin, kuin koulussa. Kotona tai muuten vapaa-aikanaan hän oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Eipä silloin ollut mahdollisuuttakaan suurempaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämä itsevarmuus tuotti hänelle joskus ikäviä hetkiä, hänen tajutessaan vasta jälkikäteen taas kerran menettäneensä uskottavuutensa lähestulkoon totaalisesti.

Oli niistä ominaisuuksista joskus jotakin hyötyäkin. Esimerkiksi erilaiset selitykset sujuivat luontevasti, silloin kun niitä tarvittiin. Erilaiset esiintymiset onnistuivat myöskin. Nytkin hänet oli huomisen kevätjuhlan juontoon pyydetty. Ei hän siihen muuten olisi suostunut, mutta kun pyytäjä, eräs tyttö samasta ryhmästä oli vihjaissut, että juontajaparina olisi Katarina, suostui Lauri hommaan välittömästi. Hän oli fiksu ja hauska, tosin ei ehkä mitenkään erityisen sytyttävä, sellainen, josta voisi unelmoida päivät ja yöt. Kuitenkin he tulivat varsin hyvin juttuun ja jotakin vihjettä syvemmästäkin kiinnostuksesta oli Lauri jokus ollut huomaavinaan. Heidän valitsemisensa hommaan ei ollut mitenkään yllättävä, vaan se oli suorastaan melkeimpä itsestäänselvyys. Jo yläasteella useimmille oli käynyt selväksi, että he varmasti olisivat paras valinta. Kokemusta heillä oli jo monista tilaisuuksista, ja tämä tulisi olemaan vain yksi muiden joukossa. Ei mitään erikoista siis, mutta silti Lauri odotti sitä. Saisipahan eturivin paikan, eikä vierustoverissakaan tulisi olemaan moitteen sijaa...

Kevätjuhlan järjestäminen oli heidän luokalleen määrätty tehtävä, ja varmasti jokainen, vaikka luokka iso olikin, teki jotakin. Kuka leikkasi koristeita, kuka kantoi tuoleja tai piirsi kutsujulisteita. Ainakin koko porukka tiesi varmasti, minkälainen olisi huono juhla, oli niitä sen verran monta nähty yläasteen aikana. Eipä varaa täydelliseen epäonnistumiseen juurikaan ollut, ryhmähengen ja jonkunasteisen iän tuoman kärsivällisyyden ansiosta. Lauri olisi kyllä halunnut osallistua juhlan järjestelyyn enemmänkin, mutta vaarana olisi Laurin luonteesta johtuen jonkunasteinen johtajuus, josta kaikki eivät tietenkään pitäneet. Yleensä työt tulisivat Laurin johdossa tehtyä hyvinkin, mutta hänen ei olisi välttämättä onnistunut pitää asioita riittävän yksinkertaisina. Tämä pikkutarkkuuden kaipuu ilmeni hyvin jo toisella luokalla heidän esittäessään näytelmän ”Adalmiinan helmi”: Laurille oli annettu, tai paremminkin hänet oli määrätty hovimatematemaatikon rooliin ja opettajan pyytäessä valitsemaan sopivat rooliasut, vaati Lauri ehdottomasti sinisiä silmälaseja johtuen hänen ajatuksestaan täydellisestä roolihahmosta.

Kuin kultaa hiuksensa vaan - Johdanto

Eräs laajimmista kirjallisista teoksistani (tähän asti), jota ei ole ennen julkaistu, sen on äidinkielenopettaja lukenut, kovasti kehui, silti sopivaa foorumia ei julkaisulle löytynyt - ennen kuin nyt. Pyrin sen kirjoittamaan ja julkaisemaan sitä mukaa, luku kerrallaan.Seuraavasta alkaakin sitten alkuperäinen johdantoteksti.

Kirjoitin pari kuukautta sitten omaelämänkertaa elämäni tytöistä ja kun siinä tultiin Miran kohdalle, en voinut sitä enää jatkaa. Sille tarinalle oli saatava onnellinen loppu. Aloin raapustella irtonaisille ruutupapereille noin kuukausi sitten, milloin missäkin, tosin yleensä jollakin koulutunnilla. Tällä hetkellä papereita on pöydällani levällään toistakymmentä. Niistä olen kirjoittanut tekstiä jo toistakymmentä sivua, veikkaisin sivuja tulevan noin sadasta kahteensataan. Toivon kirjan (tai mikä teksti nyt onkaan) valmistuvan siihen hetkeen mennessä, mistä kirjan tapahtumat alkavat, ensimmäisen lukukauden viimeiseen koulupäivään.

Nimestäkään en vielä ole varma, mutta tuo ”Kuin kultaa on hiuksensa vaan” sattui Miraan sopimaan, ja sen löysin laulusta ”Hyvännäköinen”. Muutkin runonpätkät ovat pääosin valmiiksi kirjoitettuja, kauniinpia ne sellaisena ovat. Lukujen nimet ovat pääosn laulujen nimiä, jotka sopivat enemmän tai vähemmän lukujen sisältöön.
Toivottavati kirjassa esiintyvät henkilöt eivät loukkaannu siitä, että heidät mainitsen. Ainiin. Älkää viittikö pilkata mua tästä. (ainakaan kauheasti)

Aluksi

Kävin vanhoja arkistoja läpi ja löysin liuskatolkulla vanhoja kirjoituksia nuoruudestani, osassa on ideaakin, joten katsoin, että jotenkinhan ne on julkaistava. Kirjoituskoneella tai käsin kirjoitettuja kun digitalisoi, tulee väkisinkin muutettua tekstiä hieman. Periaatteiltaan ne ovat kuitenkin samoja, kuin silloin joskus, nuoruuden lemmentuskissa kirjoitettuja. Yritän muuttaa paikkojen sun muiden, erityisesti henkilöiden nimiä, jos joku siitä huolimatta itsensä tunnistaa teksteistä, anteeksi nyt vain. Fiktiota on tietysti osa, joskin monin osin totuuksiin perustuvaa. Niinkuin koko elämä muutenkin.
Herättävät kyllä nostalgisia muistoja nämä kirjoitukset, tulee mieleen vain eräs LATL- lyriikan pätkä:

Silti sydämeni täyttää lämpö ja kaipaus
kun olen itseni hyväksynyt
sisäisesti sivistynyt, tavallinen valkosamettihousuinen mies

Pitäkää hauskaa lukiessa, kommentoikaa mieluusti, olisi mielenkiitoinen kuulla, olinko sitten niin erilainen nuori ja toisaalta että kuinka paljon ajat ovat muuttuneet...

Valitse teksti tuosta ----->

Julkaistut:

• Kuin kultaa hiuksensa vaan
• Marshall
• Katujen kuningatar
• Odotettu hetki