lauantai 24. huhtikuuta 2010

Luku 2 - Hyvännäköinen

”Kun luotiin tyttö tuo pinnalle maan,

seisoi mallina enkeli kai.

Kuin kultaa on hiuksensa vaan,

ja silmiin hän värin tavaalta sai.”


Ilmestä näkyi, ettei jokavuotinen kevätkirkko innoittanut mieliä. Ei edes opettajan. Hän puhui jotakin yhdentekevää, varmasti tietäen, ettei kukaan kuuntelisi häntä. Kaikkien mielessä pyöri jo varmasti huominen juhla , eivätkä he olisi välttämättä tänään tulleet kouluunkaan, ellei heidän olisi ollut pakko sitä tehdä. Tiedettiinhän jo etukäteen, mitä pappi puhuisi, kuinka ”...koulutyö oli saatettu päätökseen ja kesä tullut. Jumalan armosta kaikki...” Niinkuin joka ikinen vuosi. Muodollisuus, joka ei varmasti ainakaan parantaisi kenenkään kesämieltä. No, olipahan kuitenkin joku tekosyy pukeutua siististi; ”Täytyyhän sitä laittautua, ku kerta kirkkoon mennään...”

Heidän sitten viimein kävellessään koululta parin sadan metrin päässä sijaitsevaan kirkkoon, käveli Lauri luokkansa poikien kanssa. He juttelivat taas jotakin siitä, kuinka vähintään viimenen kuukausi oli aivan turhaa koulunkäyntiä. Keskustelun käydessä turhauttavan tylsäksi jäi se Laurin aistimuksissa taka-alalle. Hän yritti sen sijaan kuulla, mitä edessä kävelevät tytöt puhuivat. Laurin katse vaelteli heissä ja erityisesti heidän pukeutumisessaan. Se oli normaaliin verrattuna jotenkin tavallista parempaa, tai ainakin pojille mukavempaa katseltavaa.Huomenna olisivat asut taas niin juhlavia, että hyvä, jos ihmistä niiden alta tuntisi. Mutta nyt oli vartalonmyötäistä vaatetta ja paljasta pintaa. Laurin katse nauliintui Miraan. Hän piti Miran ulkomuodoista kovasti, Lauria jonkunverran lyhyempi, jotenkin pyöreä yleisilmeeltään. Ei tosin siinä mielessä, että hän mitenkään lihava olisi ollut, vaan niin terveen sopusuhtainen. Hänellä oli pitkät vaaleat hiukset, jotka yleensä olivat jollainlailla kiinni, muutta nyt hulmusivat lempeässä kesätuulessa. Laurin mielestä se teki hänet lähes vastustamattomaksi. Mira varmasti tunsi ihailun, mutta se, että ajatteliko hän juuri Lauria, jäi arvoitukseksi. Oli heillä ollut välillään melkeimpä koko kevään jonkinlainen yhteinen tunne toisiaan kohtaan. Johtuiko se sitten keväästä, vai mistä, sitä ei Lauri pystynyt sanomaan. Mira oli muutenkin sanavalmis, mutta erityisesti nyt se oli korostunut. Laurin moniin kiusoitteluihin hän aina vastasi, hymyili, nauroi, antoi aina jotakin takaisinkin. Siinä oli sellainen luonne, josta Lauri piti. Siinä oli hänen omaan luonteeseensa verrattuna selviä yhteneväisyyksiä, mutta silti joissakin kohdissa niin sopivan erilainen. Tosin taas astuivat Laurin ongelmat suhteen kehittymisen, tai alkamisen, esteeksi. Tosin näistä kolmesta ainoastaan välimatka muodostuisi ongelmaksi, kesälomalla kun aikaa olisi ja varmasti Mira sanoisi, jos hän ei yhdessäolosta nauttisi. Mitään pelkoa senkään suhteen ei olisi.

Laurin unelmat keskeytti vieressä kulkevan pojan tökkäisy kylkeen. Hän totesi teeskennellen kuiskaavansa, kuitenkin niin, että edessä kulkevat varmasti sen kuulivat: ”Aika hyvännäkönen toi Marilyn, hä?” Vitsiin kuuluvasti Lauri vastasi: ”Mikähän sen numero on, jos sitä vaikka pyytäis ulos tai jotain...” Tämänkaltaiset lausahdukset olivat tässä nimenomaisessa luokassa varsin yleisiä ja aina niistä riitti naurua. Edessäkävelevä Mira kääntyi edellisen kuullessaan katsomaan Lauria, eikä hän osannut tehdä muuta kuin hymyillä viattoman näköisesti.

Kirkkorakennuksen pyhä jylhyys karkoitti tämänkaltaiset ajatukset heidän mielistään. Vaikka Lauri ei kirkkoa sen enempää, kuin rakennuksena, arvostanut, muisti hän aina samassa tilanteessa ollessaan ajatelleensa, kuinka luonto oli paljon vihreämpää sen jälkeen, kun he taas astuisivat ulos kirkosta. Se oli niitä hetkiä, jolloin hän tunsi jotakin uskon tapaista johonkin ihmistä suurempaan. Jumalaan, kenties. Sama tunne, kuin joskus hautajaisissa paistoi siunauksen aikana muuten pilvisenä päivänä ikkunasta valaisten omaisten surusta sakean kappelin. Siksipä hän nyt tarkasti katsoi ympärilläolevaa luontoa ja painoi kuvan mieleensä. Koko kirkonmäki suorastaan lainehti kukissa. Se oli kuin kesäinen niitty. Auringonsäteet heijastuivat Päijänteen pinnasta. Se oli kuin liian hyvää ollakseen totta.

Rivit täyttyivät yksi kerrallaan ja kuin jostakin Jumalan siunauksesta, istui Mira hänen eteensä. Heidän istuttuaan ja tilaisuuden myöhemmin alkaessa Lauri tarkasteli virsilistaa. Siellä oli monta virttä, joista Lauri tunsi vain yhden. 571 - Suvivirsi. Se olikin yksi hänen lempilauluistaan. Hän avasikin virsikirjansa sen kohdalta, tietäen, ettei hän varmaankaan muita veisuja viitsisi edes laulaa. Laurin nojautuessaan taaksepäin kohti penkin selkänojaa, levitti Mira kultaiset hiuksensa taakseen, Laurin virsikirjan päälle. Hän ihmetteli sitä hetken ja mietti, oliko se tarkoituksellista. Hän ei ole vielä tänä päivänäkään keksinyt, oliko se, vai ei. Lauri päätti tehdä pienen käytännönjäynän. Niin tyypillistä hänelle, tosin tämäntasoiset tilaisuudet olivat harvinaisia. Hän hiljaa ja varovati painoi kirjansa kiinni. Sen huomatessaan Mira kääntyi ja katsoi Lauria, hymyilevästi ja suoraan silmiin. Hänen katseensa oli jotakin sellaista, mitä Lauri ei koskaan ollut kokenut. Siinä täytyi olla jotakin syvällistä. Ehkä rakkautta. Tai vain voimakas ihastus. Hetki tuntui kestävän ikuisuuden. Miran kääntyessä takaisin eteenpäin heilahtivat hänen hiuksensa takaisin samaan paikkaan, jossa ne olivat hetki sitten olleet. Lauri siirsi niitä nyt vain hellästi sivuun mutisten vierustoverilleen jotakin lukemisen vaikeudesta.

Vasta papin sanat: ”Noniin. Tilaisuuden lopuksi laulamme aina yhtä rakkaan Suvivirren. Lähtekää sen jäkeen rauhassa, ja Jumalan siunausta kaikille!” virvoittivat hänet haaveistaan. Laulun voima täytti kirkon. Lauri vilkaisi ikkunasta ulos. Hänestä tuntui, että jokainen valonsäde olisi hymyillyt hänelle. Virren viimeisten nuottien muuttuessa epämääräiseksi hälinäksi, alkoi kirkkokansa, suurimmaksi osin siis oppilaat, lähteä kirkosta, hallitun kaaoksen vallitessa. Laurin ja Miran kävellessä ovelle päin he ajautuivat tiedostamattaan toisiaan kohti. Eteiseen tullessa he olivat jo niin lähellä toisiaan, kuin se oli mahdollista, näyttämättä siltä, että he olisivat sitä yrittäneet. Jono pysähtyi heidän ollessaan vain muutaman metrin päässä ovesta. Silloin Mira otti Lauria kädestä ja silitti hellästi. Lauri vastasi tietysti hellyydellä. Tavallisuudesta poiketen Laurin onnistui pitää liekki ainoastaan sisäisenä. Se oli tällä hetkellä lähellä tuleen heitettyä nestekaasupulloa. Sitten hetken päästä jonon lähtiessä liikkumaan taas eteenpäin katsoivat he toisiaan ja huomasivat varmasti toistensa sisällä roihuavan jotakin. Samassa he tulivat ulos ovesta jä ymmärsivät, mitä molemmat ajattelivat. He olisivat halunneet jatkaa käsikkäin kävelemistä koulullekin asti, mutta eivät he kehdanneet sitä tehdä. Kumpikin siinä kohdin sen verran kokematon ja ujo.

Luonto todellakin oli vihreämpi.

Viimeisen päivän kuniaksi koko koulu pääsi kotiin jo kello 13. Jäljellä oli siis ruokailu ja kaksi tuntia. Laurin saapuessa ruokalaan, vallitsi siellä ennennäkemätön tungos, johtuen kahdesta asiasta: ruokana oli pyttipannua ja lisäksi jonkun älynväläyksen ansiosta sekä ala-, yläasteen sekä lukion ruokailu oli järjestetty samaan aikaan. Laurin viimein päästessä istumaan luokkalaisensa, Jannen viereen, tuli hänen mieleensä kysymys, johon hän arvasi jo vastauksen, mutta halusi sen edellisten kokemustensa vuoksi varmistaa.

”Kuule, tosta Mirasta, niin tiätsä, et onks sil jotaki juttuu meneillään?” Lauri kysyi.

”Ei kai sillä... Muuta kuin se minkä sää paremmin tiiät ko mää... Taitaa tulla sulle kiireinen kesä, vai?” Janne kysyi yllättävän viekkaasti.

”Mistäs sää---” Lauri mongersi vastakysymykseksi.

”No hei, mää istuin melkeen sun vieressäs, enkä mää kävelleskää ihan mikään sokee oo. Ei siin mittään, onnitella vaan täytyy... Kateellisen puhetta.”

”Haist’ paska vaan....” Lauri vastasi. ”Vähän turhan tehokas ehkäsykeino toi kolkyt kilometrii. ” Lauri jatkoi huokaisten. ”Mitä hittoo? Sullahan on pyörä!?!” Janne kysyi ihmeissään.

”Voi helvetti... Niinhän onkin. Miksen sitä ite hokannu? ” Lauri ajatteli sanomatta sitä kuitenkaan ääneen, tosin se ajatus muuttui taas kerran ääneenlausutuksi arvosteluksi kouluruokia kohtaan. Kuitenkin tyytyväisenä hän söi annostaan.

Hän ihmetteli koko päivän, kuinka Janne ei tuntunut olevan ainoa, joka Miran ja hänet oli huomannut. ”Miksiköhän myö sitten kävelty yhdessä... No, onhan tässä sit vissiin koko lämpöne kesä aikaa...” mietti hän. Lauri ei vieläkään voinut ymmärtää, kuinka hän ei ollut itse tajunnut sitä, että parikymmentä kilometriähän tarkoittaa vain vartin ajoa. Tosin suuntaansa, mutta kuitenkin. Mutta suurimman osan loppupäivän ajasta Laurilla meni Miran ajattelemisessa, ja milloin olosuhteet sen sallivat, katsellessa.

Viimeinen tunti. Uskonnonopettaja yritti vielä omaa epätoivoisuuttaan tajuamatta kertoa luokalle, kuinka papin saarna kirkossa oli ollut erityisen hyvä ja kiinnostava.

Laurilla oli eräs hyödyllinen kyky, niinkuin hän itse kuvasi: ”Puhua asiallista paskaa, opettajaa miellyttäen”. Hän ei todellakaan ollut saarnaa kuunnellut, itseasiassa hän ihmetteli, että oliko pappi pitänyt sellaisenkin. Kuitenkin varmistuttuaan siitä, että se oli pidetty, pyysy hän opettajalta puheenvuoron sanoen vakavalla ja kiinnostuneella äänellä. Luokassa kuului tukahdutettuja naurunpurskahduksia jo Laurin viitatessa. Hän alkoi selityksensä:

”Ensinnäkin: Mielestäni tuo saarna oli erittäin hyvä ja asiallinen. Pappi käsitteli siinä monia tärkeitä ja ajankohtaisia asioita. Siitä voimme ottaa opiksemme monissa suhteissa ja se varmasti patisti muitakin kuin itseäni pohdiskelemaan noita asioita lomailun lomassa ja varmasti nämä asiat tällä tavoin menivät hyvin perille.

Ja toisekski: Se antoi todellisen kesämielen ja auttoi laskeutumaan kesäloman lepoon.

Kolmannekski: Tämä mieletila, joka on varmasti koko luokalla, ei ole uusiutuva luonnonvara, jotenka voisiko Rouva opettaja kuvitella, että päästäisi meidät käyttämään kyseistä mielentilaa kesälomaan laskeutumiseen tämän tunnilla istumisen sijaan?

Ja vielä neljänenä: Toivotan opettajalle oikein hyvää kesälomaa, kiitän ja kumarran. Toivottavasti näemme taas ensi lukukauden merkeissä.”

Lauri melkein uskoi puhumaansa ja lähti vieressään olleesta ovesta ulos. Luokka purskahti naurunsekaisiin suosionosoituksiin, mutta Lauri oli jo ulkona luokasta. Opettajakaan ei vastustellut, vaan jäi katsomaan luokan poistumista kyynelsilmin. Kesä oli vallannut hänenkin mielensä.

Kuin luonnostaan syntyi koulun eteen kesäauringon säteistä nauttiva oppilasjoukko. Laurin päästessä joukon läpi pyörälleen, etsi hän katseellaan Miraa väkijoukosta. Laurin nojatessaan penkkiin, totesi hän sen olevan varsin kuuma. Miksiköhän oli ostanut mustan pyörän, mietti hän. Kellään ei ollut kiirettä mihinkään. Hänen ajaessaan vilkkaasti keskustelevan väkijoukon ohi, huomasi hän, kuinka joukossa oli ihastuttavan hyvännäköisiä yläasteelaistyttöjä. Hekin varmasti ajattelivat jotakin Laurista, ainakin kuiskinnasta päätellen. Mutta sillä ei nyt ollut väliä. Ei nyt, kun ainoastaan Mira valtasi ajatukset. Lauri ei oikein ymmärtänyt, miksei ollut ehdottanut Miralle, että hän saisi kyllä kyydin kotiinsa. Lauri oli tosin yrittänyt jotakin senkaltaista sanoa, jotakin koulunjälkeisestä ajasta, mutta hän ei ollut varma, tajusiko Mira hänen tarkoituksensa.

Mutkassa, jossa koulu katosi näkyvistä, varmistui Lauri vastauksesta. Mira nimittäin seisoi siinä kadun vieressä, kuin odottaen. Lauri ajoi kohdalleen ja kysyi, kelpaisiko kyyti.

”Mitäs luulisit? Mikskähän mää tänne jäin?” Mira vastasi tietäen Laurin jo arvanneen vastauksen.

”Hyppää kyytiin sitten vaan!” Lauri totesi jatkaen: ”Minnekkäs neiti näin kauniina talvipäivänä haluais?”

”Jos ny kyitenkin vaan kotio. Siis Lampilaan, tiedäthän sä vissiin, missä se on?”

”Jeps. Piä kii vaa.”

He saapuivat pienehkölle hiekkatielle, johon Mira pyysi pysäyttämään. Laurin ihmetykseksi ei yhtään taloa näkynyt missään, vain metsää. Mira totesi:

”Ehkä on parempi, jos mää jään tähä. En viittis kuunnella erityisempää ilkeilyä vanhemmila, ku en sua kuitenkaan nää.”

”Voi olla. Hei kuule. Nähdäänkö me sitten vasta syksyllä?”

”Eiköhän me huomenna...”

”Niin mut sen jälkeen? Eihän tää matka oo kuitenkaan ku parikyt minuuttii...”

”Se voi olla vähä vähempikin... Mutta ei me varmaan ennen juhannusta nähä. Mut sitten melkeen voisin sanoo, että nähään. 20. kesäkuutakos se oli?”

”Niin se taitaa olla. Moneltako ja missä?”

”Missäspäin sää asuitkaan?”

”Korvessa. Räihässä.”

”Siis missä siellä?”

”Iha siin keskustassa... Mikäli sitä nyt keskustaksi voisi kutsuu. Postilaatikossa seisoo kissanpennunkokosilla kirjaimilla, jotta Myllyaho. Tuskinpa voit erehtyä. Ainut talo siellä, joka ei sovi ympäristöön.”

”Onks se kaukana Konginkankaalta?”

”Muutaman kilsa takasinpäin. Mites sä noin hyvin niitä korpimetsiä tunnet?”

”Joskus siellä kirkolla käyny. Nähään sitten 20. päivä.”

Mira vielä kiitti kyydistä ja lähti kävelemään kotitaloaan kohti.

”Mitäs ihmettä? Missäs me sit oikeen nähään? Ja millo?”

Mira iski silmää ja käski olla varuillaan,

”Metsissä liikkuu kaikenmoisia otuksia”, hän huusi vielä.

Lauri jäi istumaan pyöränsä päälle. Hän katseli Miran kävelyä ja vaikka hän olikin jo mennyt, niin istui Lauri vain ja katsoi tyhjyyteen. Hän ei ymmärtänyt edellisestä keskustelusta mitään. No, olihan hänellä pari viikkoa aikaa miettiä sen merkitystä.Hän ravisti itsensä hereille ja käynnisti moottorin. Hän lähti ajamaan takaisin kirkonkylälle. Kaksikymmentäyksi päivää. Se oli odottavalle pitkä aika.

Kirkonkylällä hän tapasi luokkalaisiaan poikia, jotka olivat hekin tulleet kouluun pyörillä, mopoilla tosin. He lähtivät yhdessä koteihinsa, Laurikin ajaen mopoille ominaisella tavalla. Hiljaa, ja tien reunassa, vaikka hänen olisi pitänyt ajaa keskellä ja maantienopeuksia. Hänellä ei ollut mitään kiirettä kotiinsa. Eipä ollut kaverillaankaan. He ajoivat rannalle ja pysähtyivätkin katselemaan alla lainehtivaa Keitelettä. He lähtivät ajamaan alamäen saattelemana. Laurin ajaessa edellä huomasi hän parkkipaikalla olevan poliisiratsian. Sinäänsä hänellä ei ollut mitään pelättävää, mutta sydän alkoi pamppailla. Poliisit pysäyttivät molemmat ja puhalluttivat. Poliiseista toinen, nuorempi, ehkä kolmissakymmenissä oleva mies tutkaili kiinnostuneena Laurin pyörää.

”Aikamoisen murinanhan toi pitää ollakseen vakiomopo. Mitäs sää sille oot tehny?”

”En mä sille mitään tehny ole. Tollanen se on aina ollut.”

Poliisi käynnisti moottorin ja kierrätti konetta.

”Kyllä nyt taitaa olla vaan sillein, että tälle on jotakin tehty. Heitäs Risto se kypärä, niin mää kokeilen, että mitä tää kulkee. Ota sä sillä aikaa tolta tiedot ylös. Taitaa lähtee kortti hyllylle.”

Vanhempi poliisi kysyi nyt ajokorttia ja rekisteriotetta. Lauri kaivoi ne taskustaan ja poliisin nähdessä asialliset moottoripyörämerkinnät molemmissa, katsoi hän parkkipaikala lähtevän poliisin perään. Hän oli huutamaisillaan, mutta Lauri totesi huumorintajun aistien:
”Annas sen vaan ajaa. Katotaan vaan, mitä sanoo, kun meinaa ottaa kilvet pois...”

Vanhempi poliisi naurahti nuoremman juuri ajaessa paljoltikin yli sataa ohi. Hän kääntyi ja tuli takaisin parkkipaikalle.

”Joo. Kortti ja kilvet pois, moottoripyöräverot ja sakot virittämisestä.”

Vanhempi poliisi nauroi, ja käski ottamaan sen kilven irti. Nuorempi poliisi, Esa, niinkun nimilaatassa luki, otti pihtinsä esille ja oli alkamaisillaan ruuvata, kun hän huomasi moottoripyöräkilven. Hän punastui silmittömästi ja mutisi jotakin vessahädästä ja lähti kävelemään metsään. Vanhempi poliisi, Risto antoi paperit takaisin ja käski poikia jatkamaan. Toivoitti hyvät kesät ja totesi Laurille vielä, että on muuten kaunis runo. Lauri laittoi jo kypäräänsä päähän, eikä ymmärtänyt kommenttia. Kesätuuli jatkoi puhaltamistaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti