Luku 5- Yö kanssas sun

Sä oot sylissä mun-
mä oon sylissä sun-
me, kunnes saapuu aamunkoi.
Yö on se lämmön ja valon-
Ei mikään meitä erottaa voi.


Lauri istui erään mäen päällä. Se sijaitsi ”Pohjanmaan” peltojen takana, Pellonpään sekä Kiiraspään talot sekä Keitele näkyivät sieltä. Hän istui siellä yksin mukanaan vain kokispullo ja mietteensä. Syytä hän ei siihen osannut keksiä, miksi hän alkoi ensin hyräillä ja sitten laulaa Saarenmaa –valssia. Kai se sopi tähän valoisaan kesäiltaan niin hyvin. Hän mietti, kuinka hän oli ollut elämänsä huipulla vain niin vähän aikaa sitten. Nyt kaikki oli vain alamäkeä. Talvella esiintynyt syvä masennus uhkasi palata. Lauri mietti itseään lohduttaakseen, että olihan niitä tyttöjä muitakin, kuin Mira. Kuitenkin hänen ajatuksissaan ei heille juurikaan ollut sijaa. Hänen mielestään oli aika vaikeaa jonkun luokse vaan yhtäkkiä mennä, kun ei ole pitänyt mitään yhteyttä.
Hänen puhelimensa värähti vienosti taskussa. Viestin lähettäjä oli Kata; ”Moi ja hyvää juhannusta! Ootko kiireinen? Tota... Olisi kiva vaikka nähä. Pistä viestii!” Laurin sydän hypähti onnesta muutaman kerran. Kuin ajattelematta hän juoksi pyörälleen ja lähti ajamaan kohti kirkonkylää. Hänen niin tehdessään, jäi jälkeen pölypilvi ja kannonnokkaan kokispullo. Avaamattomana.
Lauri ajoi lähelle Katarinan taloa, hän kun asui kirkonkylällä, ja kaivoi kännykkänsä esiin. Hän lähetti Katalle viestin, jossa kysyi, missä tämä oli, ja kertoi, että voisi tulla. Vastaus tuli varsin äkkiä. Siinä oli vain kirjoitettu: ”Tuu sisään.”. Lauri hyppäsi pyöränsä selästä ja lähti kävelemään sisälle päin. Hänen lopulta astuessaan sisään, huomasi hän kaksi seikkaa: talo oli tyhjä ja Kata, joka oli ilmeisesti hieman humalassa oli varsin kiinnostunut Laurista. Ja rentoutunut. Heidän ihmeteltyään tilannetta hetken kysyi lauri, missä hänen vanhempansa olivat, ja miksi hän oli yksin, isossa talossa.
”Ne lähti mökille ja mä valehtelin niille, että mä meen jonnekin kaverille yöks. Mä halusin vaan nähdä sut.”
Lopulta he molemmat joivat hieman lisää, pääasiassa siideriä, ja alkoivat molemmat olla varsin rentoutuneita. Laurilla kuitenkin vielä järki kulki.
”Mutta mites, eikös kukaan muu poika olis ollu kivempaa seuraa, ko mää?”
”Ku ei se aina oo pelkkä kivemmuus, mä halusin semmosta niinku tiätsä, turvallisuudentunnetta. Säkin kun oot ollu mulle aina semmonen niinku joku isoveli tai jotain.”
”Jahas” mietti Lauri. Hän oli Katarinan kyllä tuntenut jo päiväkodista, mutta hyvin heikosti hän niitä aikoja muisti. Oli hän ollut kaveri monen tytön kanssa, ja kuinka hyvännäköisiä heistä oli nyt tullutkaan! Tosin, eivät he Lauria enää oikein edes tunteneet, eivätkä he olleet juurikaan tekemisissä vuoden ikäeron takia, harmi, ajatteli Lauri.
”Kuule, mitä tehtäis? Lähettäks vaik ajaan sillä sun pyörälläs?”
”Emmätai viittiä, kun mä sen kaatasin kumminki, tai jotain. Kai mun on jäätävä sitten yöks...”
”No totta helvetissä sä jäät! Menishän siinä koko tän yöttömän yön idea...”
He juttelivat koko illan, nauraen ja syvää yhteenkuuluvuudentunnetta tuntien. Aivan, kuin he olisivat olleet sisaruksia, jotka ovat eläneet erillään, eivätkä riidelleet. Todellisuudessa he olivat varsin erilaisia, mutta nyt siitä ei ollut jälkeäkään. Kellon lähetessä kahta, yöttömänä yönä, kävi Lauri siirtämässä pyöränsä pois näkösältä, mitälie hän pelkäsi. Katan mukaan hänen vanhempansa tulisivat vasta illalla, joten heistä ei olisi huolta.
Jotenkin he sitten myöhemmin päätyivät nukkumaan samaan sänkyyn ja iltauringon vielä valaistessa he katselivat toisiaan, pitkään ja syvästi. Vain katselivat. Mutta tietenkään se ei siihen jäänyt, ja pian kantautui Viitasaaren yöhön jostain omituista ääntelyä, supikoirat ilmeisesti poikasiaan hoitivat. Pörröttivät toistensa turkkia ja ulvoivat.
Aamuyöstä Lauri nousi sängystä ja kävellessään kohti ulko-ovea, varoi hän askeliaan, paitsi päänsäryn, niin myös sen vuoksi, ettei halunnut herättää nukkuvaa Kataa. Hän käveli ulos ja istuutui rappuselle. Miksi hän oli täällä, ja missä oli Mira, hän mietti. Hänen palatessaan hakemaan tavaroitaan, lähteäkseen, huomasi hän eteisen pöydällä, puoliksi avainkulhon peitossa, mustavaloisen kuvan, joka esitti Miraa jossakin metsässä. Epäilyksettä. Takapuolelle oli kirjoitettu: ”Sano sille Laurille, että mä oon myöhässä, en keriinny ihan. Ihana poika. Pidä sitä hyvänä. Mira.” Lauri otti kuvan enempiä miettimättä ja taittoi sen taskuunsa. Hän kirjoitti samaan paikkaan, jossa kuva oli ollut, lapun, jossa luki: ”Kiitos mieleenpainuvasta illasta, hyvänä pidit kyllä, ”ihanaa miestä”. Tosirakkaus, ainakin tällä erää, taitaa kuitenkin olla muualla.”
Räihään päästyään, jotakuinkin varttitunti sen jälkeen, kun oli taas Mirasta kuullut. Jotenkin hän ei osannut ihmetellä sitä, ei mitään. Hän ajoi kohti Pohjanmaata, ei uskaltanut kotiaan mennä. Kokispullonsa luokse huomasi hän Miran nukkuvan sammalmättäällä. Hiljaa tuhisten. Lauri ei tohtinut herättää tätä, hän otti takkinsa, peitteli Miran ja asettui nukkuman hänen viereensä. Siinä he molemmat nukkuivat, vierekkäin, hiljaa. Ulkomaailmasta ja valoisasta yöstä mitään tietämättä. Pöllökin oli jo herännyt, ja se huhuili kuusenoksalla hiljaisesti, ihaillen varmaankin horisontin yllä oranssina hohtavaa aurinkoa.