Luku 4 – Suvivirsiä

”Taas niityt vihannoivat,
ja laiho laaksoissa.
Puut metsän huminoivat,
taas lehtiverhossa.”

Laurin herätessä aamuauringon ensisäteisiin oli kello vasta puoli kuusi. Kuitenkin hän päätti nousta ylös. Tuskinpa parituntinen uni enää auttaisi, ajatteli hän. Keskipäivään olisi vielä reilusti aikaa. Hän päätti lähteä kalastamaan läheiselle lammelle. He Ollin kanssa kävivät usein siellä, itseasiassa varmaan suurin osa heidän yhdessäoloajastaan oli mennyt siellä kalastaen.
Soihmaslampi oli pienehkö, mutapohjainen, mutta yleensä kovin kalaisa lampi, varsin lähellä Laurin kotia. Hänen sinne saapuessaan tuskastui hän, sillä taaskaan siellä olevassa veneessä ei ollut tulppaa. Ajatuksissaan hän veisti läheisestä koivusta korvaavan puunpalan. Lehtiä karsiessaan hän ymmärsi, kuinka kesä oli nyt täydessä mitassaan. Parissa paikassa siitä ei kuitenkaan ollut jälkeäkään: Laurin sydämessä, eikä tulevaisuudenvisioissa. Vain kylmä tuuli puhalsi niissä. Jotakin ihmetyksensekaista toivoa toivat Juhon edellisiltana sanomat sanat: ”Työ olisitten niinku yhessä”. Ihmetystähän se aiheutti, mitä lie Mira tarkoittanut. Tuskinpa hän, suorasta luonteestaan johtuen, kuitenkaan perättömiä olisi puhunut. Tietysti oli mahdollista, että Mira olisi jonkunverran päissään ollut sen sanoessaan, mikä tuntuikin Laurista kovin todennäköiseltä. ”Metsissä liikkuu kaikenmoisia otuksia”. Mitähän ihmettä, mietti Lauri. Liikkuihan täällä susia, muttei Lauri niitä pelännyt. Yksi mahdollisuus tietysti olisi: Mira perheineen muuttaisi kesäksi Räihään. Moni asia täsmäisi, mutta vapaita talojahan ei täällä ollut, Laurin tietoon ainakaan. Lauri nauroi ääneen omia ajatuksiaan. Taaskaan niissä ei ollut mitään järkeä. Kaipaavan, kyynisen teinipojan haaveita.
Kalakaan ei syönyt, ainoastaan uppotukkeja tuntui olevan lampi täynnä. Täysin mietteissään palasi Lauri kotiinsa. Kello oli kahdeksan. Hänen syötyään aamupalan, lähti hän takaisin ulos ja hyppäsi pyöränsä selkään. Hän päätti ajella ympäri kylää ja tutkia, minkälaisia juhannusvalmisteluja oli jo tehty. Hänen päästessään kylätielle tuli vastaan paikallinen kylärenki, tehokas työssään, mutta vapaalla hieman viinaanmenevä Topi, mitä ilmeisemmin kovin juhannusmielellä ja kassista kantautuvasta kilinästä päätellen vahvasti varustautuneena pitkään, valoisaan yöhön. Lauri katsoi parhaaksi kiertää hänet tien toista reunaa ja toivottaa hyvät juhannukset. Paikallista alkoholikulttuuria ei Lauri oikein ymmärtänyt, osin varmaankin sen vuoksi, ettei itse alkoholia ottanut. Ainakaan vielä.
Laurin jatkaessa matkaansa tuli hän erään Kaisan talon kohdalle. He olivat samanikäisiä, mutta kovin vähän tekemisissä toistensa kanssa. Se sijaitsi paikalla, jota Lauri välillä puolileikillään nimitti Räihän Pohjanmaaksi. Siinä oli isohko, tasainen peltoaukea ja muutenkin se vastasi Laurin mielikuvaa Pohjanmaasta. Vain Isontalon Antti ja Rannanjärvi puuttuivat puukkoineen.
Yleensä peltojen keskellä olevan talon pihapiirissä oli hiljaista, suorastaan autiota, mutta nyt siellä oli kaksi kuorma-autoa ja useita ihmisiä. Kaikesta Lauri päätteli, että siellä oli jotakin muuttopuuhia meneillään.
”Noniin, ny lähtee sit viimenenki tyttö kylästä” Lauri puoliääneen totesi. Samassa hän näki Kaisan kävelevän tiehaaraa kohti. Jo kaukaa hän huusi:
”Mitäs sitä täällä töllätään? Ekkö enne oo muuttoa nähny?”
”Harmittelin tässä vaan sitä, ettei tänne ny taia ketään jäähä. Millois työ saatte muutettua?”
”Mein kamat on jo pois, noi on jo uuden omistajan kamoja. Muutti semmonen perhe jostai Viitasaarelta.”
”Onks niillä lapsii?” kysyi Lauri osin toiveikkaana.
”Jaa joo, taitaa yks tyttö olla. Oon tavannu, mutten sen paremmin tiä. Meitä kait jonkun verran nuorempi. Mut ne tulee viel tänään koko porukka. Näkee sit.”
Lauri ehti jo hetken toivoa, että hänen äskeiset haaveensa kävisivät toteen. Mutta Mira oli samanikäinen heidän kanssaan, eikä Lauri pahemmin aikonut aloittaa suhdetta itseään nuoremman kanssa, ei hän mielestään aivan niin epätoivoinen ollut.
”Jaa. Mihis työ nyt sit muutatte?”
”Halssilaan. Jyväskylään, jos tiiät.”
Kyllähän Lauri tiesi. Itseasiassa Kaisan perhe oli muuttamassa parinsadan metriin päähän talosta, jossa Laurin perhe oli asunut ennen muuttoa nykyiseen taloon.
”Harmi vaan, ettei missään vaiheessa keritty tutustuu paremmin. Meilki ois vaik jotaki juttuu olla, mutta myöhästä se enää on... Tosin: tiäthän säki sen yhen runon, sen mites se meni, jotaki siin sanottiin, et ei ne estä vuoretkaan lempimistä nuorten.” Totesi Kaisa lopuksi ratketen hillittömään nauruun. Laurikin nauroi, suurilta osin tilanteen koomisuutta. He yhdessä juttelemassa juhannusaattona. Kuinka he olivat kymmenisen vuotta asuneet samassa kylässä ja tuskin nähneet toisiaan, kun nyt he tuntuivat olevan läheisiä, kuin parhaatkin ystävät.
"Voithan sää kirjoittaa mulle! Osotetta en muista, en omaa, enkä sun, mut kyllä posti perille löytää.”
”Joo, katotaan sit... ” sanoi Lauri tietäen, ettei varmasti tulisi koskaan kirjoittamaan. Ajaessaan jo kohtaan, jossa Kaisan perheen entinen talo, Pellonpää katosi näkyvistä, mietti hän, että voisihan hän kenties joskus käydä Jyskässä, synnyinkotiaan katsomassa, eikä Kaisa silloin varmaankaan pikavisiittiä pahalla katsoisi, vanhoja ”kylätovereita” kun oltiin.
Kello oli jo puoli kaksitoista ja Lauri päätti ajaa jo koululle, arvaten Ollin jo odottavan. Hänen sinne saapuessaan oli piha kuitenkin tyhjä. Hän käveli kohti pihan keskellä olevia keinuja, kun kuuli takaansa askelia. Olli oli mitä ilmeisemmin suunnitellut säikäyttävänsä Laurin, mutta Lauri ei halunnut sen onnistuvan. Hän kääntyi ja näki tutut kasvot metrin päässä.
”Melkein sait säikäytettyä...”
”No, täytyyhä jotaki ain yrittää” Olli vastasi. Hän oli taas kasvanut, Oli ehkä Laurin pituinen nyt.
”Mennäänkö suoraan asiaan ja Soihmaslammelle kalaan?” kysyi Lauri.
”Ok. Mää haen kamat ja tuun teille.”
”Selvä.”

Heidän istuessaan lammella veneessä kysyi Lauri:
”Mites, olikos teillä tai Vanhallatalolla mitään juhlaa ny, niinku on yleensä ollu?
”Joo. Kuudelta pitäisi alkaa, ellei... No, ei siitä ny. Sen näkee sit.”
”No, jos mää voin tulla, niin voisin...”
”Joo, ilman muuta. Mut katotaan sit. ”

Loppupäivän Lauri kierteli kovin hiljaisen Ollin kanssa ympäri kylää polkupyörillä, käyden muun muassa kolmella eri lammella kalastamassa. Heidän ollessaan keskellä erästä Keiteleen lahtea, Akkosaarenlahtea, soi Ollin puhelin. Hänen äitinsä soitti. Kiivaalla äänellä hän kuului sanovan, että Ollin pitäisi heti tulla kotiin, heidän pitäisi lähteä johonkin.
”Joo. Mun täytyy mennä. Vanhantalon isäntä oli aika huonossa kunnossa ja Jyväskylässä sairaalassa. Nyt se ol saanu slaagin ja meiän pitäs mennä kattoon sitä. Mää vähä pelkään, ettei se selviä enää siitä. Luulen, et meillä voi mennä siel vähä kauemmin. Ja jos se ny delaa, niin myö varmaan lähetään kotio. Stadis pitäis sit järjestää jotain asioita. Mut aletaas soutaa rantaan päin.” Heidän saapuessaan rantaan juoksi Olli kiireellä jo odottavan äitinsä kyytiin.

Kello oli vartin yli neljä.
Lauri seisoi keskellä autioitunutta vanhan torpan pihaa. Jostain kaukaa radiosta kuului:
”...Kesäinen yö, Niin kaunista muualt’ ei löytyä saata, kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö...”