Luku 3 – Jätkän humppa

”Korkealla kunnahalla hongat huminoi,
kirves paukkaa,
puuta haukkaa,
pokasaha soi.
Jätkä siellä päänsä hiellä leivän saaha voi
Nyt huilatessaan unelmoi.”

Laurilla ei ollut kovinkaan pitkä lomaa, itseasiassa päästyään kevätjuhlasta, kului puolisentoista vuorokautta, kun hän jo aloitti työt. Hän oli päättänyt, ettei koko kesäksi ottaisi mitään varsinaista kesätyötä, yhden kesän pilaaminen riitti hänelle. Sen sijaan hän otti mielestään itselleen sopivan, hieman yli hehtaarin hakkuu-urakan. Hän saisi tehdä sitä rauhassa ja omalla tavallaan. Palkka tuli urakasta, ja Laurin tavoitteena oli 19. kesäkuuta.
Homman valmistuttua Lauri istui alueen keskellä olevalle kummulle ihailemaan kättensä jälkeä. Siinä, missä ennen oli ollut vankkaa kuusimetsää, oli nyt pino pöllejä ja tukkeja. Missä oli ollut risukkoa, siinä oli nyt aukkoa, ainoastaan muutamien taimien pilkistäessä esiin karikkeen alta. Alueen pohjoispäässä oli puro, Rapeikonsuonjoki nimeltään, jonka varressa oli Laurin laavu. Alue oli muutamansadan metrin päässä lähimmältä tieltä, Laurin kotoa sinne oli viitisentoista kilometriä. Hänen isänsä oli hänet sinne tuonut 18 päivää sitten. Peräkärry oli täynnä tavaraa, moottorisaha bensoineen, pressua, viikon ruokatarpeet, lapio, kirves, keskiraskas aseistus, juomavettä, kassillinen vaatteita ynnä muuta tarpeellista. Laurin peräkärryineen hän oli jättänyt tielle keskelle korpea, josta Lauri alkoi tavaraa kantaa asemapaikalleen. Hän oli rakentanut laavun ja sitten ensimmäisen päivän kantanut tavaraa ja tutustunut ympäristöön. Toisena päivänä hän oli mitannut alueen ja merkinnyt sen ja säästettävät puut. Loppuviikko häneltä meni risukoiden hävittämiseen. Sunnuntaina hänen isänsä tulikin katsomaan työmaata. Hän ilmaisi epäuskonsa urakan ehtimisestä juhannukseksi. Lauri halusi sen valmistuvan tuohon 19. päivään mennessä, syystä, jota hän ei enää edes muistanut. Alunperin hän oli aikonut miettiä Miraa, hänen tekemisiään, sanojaan ja ennenkaikkea mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Kuitenkaan hän ei ehtinyt raataessaan ajatella juurikaan mitään, ja eräänä iltana hän kyynisyydenpuuskassa pyyhkäisi koko tytön mielestään, ajatellen, että eipähän hänellä mitään toivoa olisi. Taaskaan.
Maanantaina hän aloitti suurempien puiden kaadon. Se olikin varmasti hauskin homma koko urakassa. Oli hauska katsoa, kuinka monitonninen puuvanhus humahtaen kaatui maahan.
18.päivän iltana Laurin laskiessa viimeisen pöllin pinon päälle, tunsi hän huojennusta. Torstain hän lepäsikin, nukkui melkein koko päivän. Seuraavana päivänä hänen isänsä oli määrä tulla hänet hakemaan kello 15. Aika oli harkittu, nimittäin palkanmaksu oli sovittu kello 17. Viimein Lauri sitten saapuikin kotiinsa,uupuneena, mutta huojentuneena. Hänen siistiydyttyään ja syötyään oli hänellä hetki aikaa ja hän menikin huoneeseensa. Hän muisti jättäneensä lattialle paihoharjoittelutangon 50kg painoisena. Hän oli ennen urakkaa saanut sen nousemaan vaivoin rintansa korkeudelle. Nyt hänen ottaessaan siitä kiinni panivat lihakset vastaan, olivathan ne vasta päässeet lepoon. Kuitenkin hänen suostuteltuaan ne yhteistyöhön nousivat painot keveästi.
Tyytyväisenä hän käveli kirkonkylän pääväylää pitkin. Puku päällä ja yleisilmekin oli varsin siisti. Nyt täydellisyyttä ei pilannut mikään. Ei mikään. Hän tapasi erään luokkalaisensa, ja heidän erotessaan toivotti Jukka hyvää juhannusta. Silloin Lauri taas kyynisyyden verhon takaa muisti, miksi 19. kesäkuuta, juhannusaatto 1998 oli tärkeä päivä hänelle. Hän oli jo melkein onnistunut Miran unohtamaan. Muistot palasivat nyt voimakkaina ja Lauri olisi niiden voimasta voinut kaatuakin, mutta onnekseen hän istui sillä hetkellä. Hänelle oli vaikeaa astella Metsähallituksen toimistoon palkkaansa nostamaan. Hänet nähdessään virkailija ei uskonut Laurin kertomusta siitä, kuinka hän oli palannut vasta tänään metsästä. Kuitenkin urakka oli tehty ja tuloksena oli ihan mukava summa, viitisen tuhatta markkaa. Se riittäisi vähäksi aikaa, mutta siitä huolimatta Lauri sopi seuraavasta urakasta. Se olisi edellisen alueen pohjoispuolella, ja hieman edellistä isompi, mutta suurempi osa siitä olisi kalliota ja muuta sammalikkoa, jossa ei isoja puita kasvanut. Valmistumisen takaraja oli 15. elokuuta. Laurin suunnitelmana oli aloittaa urakka heinäkuun loppupuolella. Tässä olisi mukava kesäloma. Toivottavasti sitä ei tarvitsisi yksin viettää.
Laurin palatessa kotiinsa hänen äitinsä näytti siltä, kuin hän olisi tiennyt jotakin, mikä mullistaisi Laurin elämän totaalisesti. Hän aloitti puheensa:
”Sua käytiin kysymässä pariinkin otteeseen. Toinen kertaalleen ja toinen viimeviikollakin kolmesti... Taitaa kaivata sua kovastikin.”
”Hä? Ketkäs ny niin?”
”Pari kesäasukasta... Toinen ol äitinsä kanssa tullu tänne jo toissaviikolla. Toinen sano muuttavansa juhannukseks. Nii. Sano, että näkisitte vaikka puolenpäivän aikaan koululla.”
”Jaa siis Olli ja Reiska, vai. No sehä on kiva, että on tullu. Nä mää en tänään jaksa oikeen muuta kuin olla. Täytyy huomen kahtoo, jos ne tapais. Mulla voi olla kyllä huomenna yks toinenkin tapaaminen...”
”Niinhä se toine sanoki juu. Olitte kuulemma sopineet siitä jotakin. En kyllä itseasiassa sitä oikeen meinannu tuntee, mutta huomennahan näätte.”
Laurilla oli nimittäin kaveri, Olli, joka aina muutti Räihälle kesäksi. He olivat kesäisin paljonkin yhdessä. Hän oli vuoden Lauria vanhempi, ja heidän yhteinen aikansa meni aina kuin siivillä. Ja siten oli taas syksy. Toinen kaveri, Reino, asui myöskin Helsingissä ja asui useasti melkein koko kesän maalla.
”Se on taas varmaan unohtanut leikata tukkansa... No, mutta myö nähhään huomenna. Mää meen ajamaan.”
”Mihinkäs meinasit?”
”Lampilaan.”
Lauri puki ajopukunsa ja käveli varastolle päin. Siinä pyörä taas kiilteli. Kuin vastavahattuna. Bensaakin oli tankki täynnä. Laurin saatua sen käyntiin pienten alkuvaikeuksien jälkeen, lähti hän ajamaan.
Hänen ajaessan kirkonkylän ohi tervehtivät muutamat pojat linja-autoaseman luota. Lauri ajoi tervehtien ohi ja ajatteli menevänsä satamaan jäätelölle. Varmasti Viitasaaren kallein paikka, mutta koska se ei nyt mitään suurempia ongelmia koitunut, söi hän rauhassa. Hänen juuri istuuduttuaan pöytään huomasi hän poikien, jotka hän oli nähnyt linja-autoasemalla, seuranneen häntä saapuen istumaan samaan pöytään. He siinä puhuivat jotakin yhdentekevää, ei mitään tärkeää. Tuntui kuitenkin, että heillä oli jotakin asiaakin ollut. Lopulta Laurin jo lusikoidessa viimeisiä jo sulaneita jäätelönjämiä kupin pohjalta, kysyi Juho:
”Mites, toi, niin ootkos sää tota Miraa nähny?”
”E. Mää oon ollu viimeiset pari viikkoa mettässä. Kui?”
”Se oli vaan tossa jollekki sononu, että työ olisitten niinku yhessä tai jotaki sellasta”
Lauri tunsi lievän punastuksen nousevan hänen poskilleen, ja hän totesi vain:
”En oo tosiaan nähny. Mitä lie puhunu. No, mää taidan jatkaa ajamista. Katotaas, jos vaik Pihtiputaalla kävis.”
Lauri tiesi kyllä vallan hyvin, ettei sinne asti ollut menossa. Ei ainakaan yksin. Hän lähti ajamaan kohti Viitasaaren ja Pihtiputaan välissä sijaitsevaa Lampilaa. Hänen saapuessaan siihen risteykseen, johon hän oli Miran jättänyt, näki hän yllätyksekseen vielä omat renkaanjälkensä. Kellon ollessa puoli kahdeksan lähti hän kävellen jatkamaan tuota tietä. Hänen saapuessaan parinsadan metrin jälkeen keltaiselle rintamamiestalon luokse, oli pihapiiri kuin autio. Kuin sellainen, että paikka olisi asumaton. Laurin kurkistaessa ikkunasta sisään ei sielläkään ollut enää mitään, ei kalusteta eikä mattoja. Talo oli tyhjillään, mutta silti siellä oli jonkun aikaa sitten asuttu. Laurin kiertäessä talon taakse, erään huoneen luokse, oli hän huomaavinaan Miran tuoksun vielä leijailevan ikkunan takaa. Se saattoi olla kuvitelmaakin, mutta mitä ilmeisimmin hän oli huoneessa asunut. Seinillä näkyi vielä, kuinka ne oli joskus peitetty julisteilla. Joitain tavaroitakin sinne oli jäänyt, joitain lehtiä, ja piirroksia.

Lauri palasi ihmetellen pyörälleen ja huomasi, ettei postilaatikkoakaan enää ollut siinä missä se oli ollut. Häneen iski epätoivo, sellainen, joka syntyy, kun ihmiseltä viedään toivo. Hänen kotimatkansa oli pitempi, kuin koskaan.