Luku 1 - Aamuajo

”Moottoripyörä on moottoripyörä,

Skootteri on lälläripyörä.”

Lauri Myllyahon ajaessa ajankohtaan nähden yllättävänkin hiljaista, kotipaikkansa, Viitasaaren kylänraittia, tunsi hän eräänlaista täydellisyyttä. Ensimmäisen lukiovuoden viimeinen päivä. Kesäpäivä oli kauneimmillaan, eikä vielä ollut tietoakaan loppukesän joskus jopa tunkkaiseksi yltyvästä vihreydestä. Puut olivat kauniissa, tuoreessa lehdessä ja aamuaurinko paistoi niiden välistä luoden tunnelmaa, eräänlaista aamuhämyä. Kadulla kulki vain joitain autoja, joilla oli kaikilla sama päämäärä, kuin Laurilla. Koulunmäelle kääntyessään Lauri mietti taas, kuinka oli joutunut kärsimään koko viime kesän kesätöissä. Palkka oli mennyt kokonaisuudessaan hänen allaan kiiltelevään moottoripyörään. Täydellisyyden tunteen pilasi van yksi asia: hän joutui ajaman yksin. Hän toivoi, että paluumatkalle hän uskaltaisi pyytää jonkun tytön kyytiinsä. Turhia toiveita, hän ajatteli ja tuhahti mielessään.

Ravistettuaan unelmat pois mielestään hän ajoi valkotiilisen kirjaston vierelle jättääkseen pyöränsä muiden ihailtavaksi, koko päiväksi. Voi jollakin olla ihmettelemistäkin, sillä siitä ei moni tiennyt, eikä Laurin ulkonäöstä olisi voinut arvata hänen tulleen pyörällä, vaatteensakin kun näyttivät niin normaaleilta hänelle. Jotkut yläasteelaiset ihailivat erästä poikaa, joka oli tullut mopollaan. Hän oli siitä rakentanut omasta mielestä varmaankin hienon, Laurin mielestä omituisen muotoisen yhdistelmän lasikuitua ja muovia. Lauri ei jaksanut kiinnittää häneen minkäänlaista huomiota, vaikka hän tiesikin, kuka se oli. Risto, Ripa. Aina Laurin nähdessä hänet, tunsi hän ikävän piston rinnassaan. Se johtui viimevuotisista muistoista. Hän oli yrittänyt saada asian pois mielestään, mutta se kumpuili aina takaisin, niin kuin nytkin, hänen kivutessaan portaita.

Kyse oli hänen entisellä rinnakkaisluokalla olleesta tytöstä, Heidistä. Laurille tuli aina tunne, että hän oli menettänyt Ripalle mahdollisen tyttöystävän. Tarina alkoi edellisen vuoden keväästä, jolloin Lauri oli huomannut, kuinka hän ja Heidi olivat alkaneet tulla hyvin juttuun. Tunneilla he juttelivat ja vitsailivat yhdessä. Viettivät oikeinkin hauskoja hetkiä, joista muotoutui joskus kovin läheisiäkin. Eräänä päivänä Lauri ymmärsi, että Heidillä ja Ripalla oli ollut varsin syvällinen suhde jo pitkän aikaa. Se tuli hänelle lähes täysin yllätyksenä, varmaankin johtuen siitä, että hänen alitajuntansa oli torjunut epäilyt siitä. Laurille kävi selväksi, että mitään ei ollut enää tehtävissä, eikä koskaan ollut ollutkaan. Heidän välillään ei ilmeisesti koskaan ollut mitään kovin syvällistä. Mutta mukavaa se silti oli. Heidi oli lähtenyt jonnekin muualle, varmaankin kaupunkiin, opiskelemaan jo melkein vuosi sitten, eikä Lauri ollut häntä sen koommin nähnyt. Ripan hän näki tosin melkein joka päivä ja se oli tehnyt unohtamisen melkein mahdottomaksi.

Kuudestatoista ikävuodestaan ja sosiaalisesta luonteestaan houlimatta Laurilla ei ollut ollut yhtään tyttöystävää. Syitä siihen hän mietti lähes päivittäin. Kaksi pääsyytä hän oli löytänyt mietintöjensä tuloksena. Ensimmäinen ja henelle mieluisin syy oli se, että kirkonkylältä, jossa ”kaikki” asuivat ja elivät, hänen kotiinsa Räihän korpeen, Masoon, kertyi kolmattakymmentä kilometriä. Jokainen niistä oli tullut tutuksi ja saanut niskaansa jokusenkin kirouksen. Toinen syy oli oli tullut hänen mieleensä hänen edellisyksynä suunnitellessaan erään tytön pyytämistä ulos. Hän ei kertakaikkiaan voinut löytää aikaa sille. Tai Hänelle, miten vain. Kyseinen syy ei itseasiassa ollut edes hänen keksimänsä, vaan hän oli lukenut sen joskus jostain kirjasta, mutta silloin ohittanut sen ajatellen, että tuota ongelmaa hänellä ei koskaan tulisi olemaan. Kolmaskin syy oli, se että Lauri ei oikein edes uskaltanut ketään mihinkään pyytää. Kyllä hän koulussa jutteli tyttöjen kanssa useinkin ja hymyistä ja nauruista päätellen eivät he kovin siitä pahastuneet. Mutta se oli olosuhteista johtuvaa, toisin sanoen pakollista yhdessäoloa. He olisivat samassa paikassa, vaikkeivät sitä haluaisi. Tyttöjen ei koskaan ollut pakko kuunnella Lauria juttuineen, eikä yleensä yksin. Mutta jos he olisivat kahden jossakin, eikä tyttö kovin välittäisi olla Laurin kanssa, syntyisi siitä vain kiusallinen tunnelma. Tosin, suostuisiko tyttö lähtemään treffeille, jos tietäisi jo etukäteen kärsivänsä siitä, mietti Lauri hiljaisina hetkinään.

Sanavalmis ja nolaamistaan pelkäämätön hän oli, hän muisti tähän sopivan termin psykologian tunneilta, sosiaalinen itsetunto. Hän ei nimittäin mielestään ollu sellainen muulloin, kuin koulussa. Kotona tai muuten vapaa-aikanaan hän oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Eipä silloin ollut mahdollisuuttakaan suurempaan sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tämä itsevarmuus tuotti hänelle joskus ikäviä hetkiä, hänen tajutessaan vasta jälkikäteen taas kerran menettäneensä uskottavuutensa lähestulkoon totaalisesti.

Oli niistä ominaisuuksista joskus jotakin hyötyäkin. Esimerkiksi erilaiset selitykset sujuivat luontevasti, silloin kun niitä tarvittiin. Erilaiset esiintymiset onnistuivat myöskin. Nytkin hänet oli huomisen kevätjuhlan juontoon pyydetty. Ei hän siihen muuten olisi suostunut, mutta kun pyytäjä, eräs tyttö samasta ryhmästä oli vihjaissut, että juontajaparina olisi Katarina, suostui Lauri hommaan välittömästi. Hän oli fiksu ja hauska, tosin ei ehkä mitenkään erityisen sytyttävä, sellainen, josta voisi unelmoida päivät ja yöt. Kuitenkin he tulivat varsin hyvin juttuun ja jotakin vihjettä syvemmästäkin kiinnostuksesta oli Lauri jokus ollut huomaavinaan. Heidän valitsemisensa hommaan ei ollut mitenkään yllättävä, vaan se oli suorastaan melkeimpä itsestäänselvyys. Jo yläasteella useimmille oli käynyt selväksi, että he varmasti olisivat paras valinta. Kokemusta heillä oli jo monista tilaisuuksista, ja tämä tulisi olemaan vain yksi muiden joukossa. Ei mitään erikoista siis, mutta silti Lauri odotti sitä. Saisipahan eturivin paikan, eikä vierustoverissakaan tulisi olemaan moitteen sijaa...

Kevätjuhlan järjestäminen oli heidän luokalleen määrätty tehtävä, ja varmasti jokainen, vaikka luokka iso olikin, teki jotakin. Kuka leikkasi koristeita, kuka kantoi tuoleja tai piirsi kutsujulisteita. Ainakin koko porukka tiesi varmasti, minkälainen olisi huono juhla, oli niitä sen verran monta nähty yläasteen aikana. Eipä varaa täydelliseen epäonnistumiseen juurikaan ollut, ryhmähengen ja jonkunasteisen iän tuoman kärsivällisyyden ansiosta. Lauri olisi kyllä halunnut osallistua juhlan järjestelyyn enemmänkin, mutta vaarana olisi Laurin luonteesta johtuen jonkunasteinen johtajuus, josta kaikki eivät tietenkään pitäneet. Yleensä työt tulisivat Laurin johdossa tehtyä hyvinkin, mutta hänen ei olisi välttämättä onnistunut pitää asioita riittävän yksinkertaisina. Tämä pikkutarkkuuden kaipuu ilmeni hyvin jo toisella luokalla heidän esittäessään näytelmän ”Adalmiinan helmi”: Laurille oli annettu, tai paremminkin hänet oli määrätty hovimatematemaatikon rooliin ja opettajan pyytäessä valitsemaan sopivat rooliasut, vaati Lauri ehdottomasti sinisiä silmälaseja johtuen hänen ajatuksestaan täydellisestä roolihahmosta.