Luku 6 - Elämänmeno

”Lauantaisin, kun lähden tansseihin,
toivon, että viimeinkin,
jonkun löytäisin,
jolle purkaa voisin sydäntäin,
ja laulaa rakkaudesta näin:
”ylämäki, alamäki, yhdessäkulkien,
ylämäki, alamäki, löydämme rakkauden.””

Näin siis kerroin teille muutamista nuorista ja heidän suhteistaan, kesäisessä järvimaisemassa. Traagista, alkukantaistakin ehkä. Kuitenkin on totuuden nimissä kerrottava, mitä näille nuorille myöhemmin tapahtui.
Kaisa muutti maalaiskuntaan, taloon jossa Lauri ei sitten koskaan käynyt. Hän kuoli, kun hänen kävellessään, ajoi joku moottoripyörällä hänen päälleen. Hautajaiset olivat pienet, ja alttarilla oli loppujenlopuksi kolme arkkua, kaksi isoa ja yksi hieman pienempi.
Heidi meni myöhemmin naimisiin, onnettomana ja masentuneena Ripan kanssa. Hänestä tuli lopulta ATK-konsultti, ja hän sai kaksi lasta. Lauri ja Ville. Risto valmistui ammattikoulusta putkimieheksi, ja on ollut työttömänä siitä lähtien.
Mira, seurusteltuaan Laurin kanssa jonkun aikaa, tarkalleen ottaen kesän, syyskuun alkuun asti, jolloin hän muutti Turkuun. Sen koommin hänestä ei ole kukaan kuullut mitään.
Lauri sensijaan, yhdessä Katan kanssa, pääsi lukiosta, mainioin arvosanoin. Ylioppilasjuhlien jälkeen, varsin tarkalleen ottaen, alkoivat Lauri ja Kata seurustella. Kahden vuoden päästä syntyi heille tyttö, joka nimettiin Laura Kati Myllyahoksi, vanhempiensa mukaan. Hänen ollessaan kolmivuotias, menivät Katariina ja Lauri naimisiin, Myllyahon tilalla, komein menoin. Heidän elämänsä jatkui jotakuinkin onnellisena, joitain mäkiä unohtamatta. Laurista tuli loppujenlopuksi humanisten tieteiden professori, erikoisalanaan nuorten ihmissuhdepsykologia. Katarinasta puolestaan tuli tarjoilija, paikalliseen ravintolaan.

Ainut, joka tästä tarinasta on enää muistuttamassa, on Räihän maisemassa, peltojen keskellä seisova Pellonpää. Siitä onkin viimeaikoina tullut jonkinlainen autiotalo, jossa ei näy mitään viitteitä näihin nuoriin. Ainut, joka tästä hyötyi, oli pöllö, joka sai hyvän kodin Pellonpään vintistä. Joskus se vielä lentää mäen päälle, sen saman kuusen oksalle, jossa se silloin joskus huhuili. Ohi lentäessään se näkee vielä himmeästi runkoon kaiverretut sanat, muttei hän tietenkään sitä ymmärtänyt. Kuinka kaksi ihmistä voi rakastua toisiinsa niin syvästi, sen silti kestämättä puoltakaan vuotta? Ihmisluonnon heikkoutta, se ajattelee ja lehahtaa takaisin kohti kesäistä auringonlaskua.
(260498)